torstai 18. toukokuuta 2017

Maybe so, maybe no

Toista raskautta on toivottu pitkään, mutta mitään ei näytä tapahtuvan.
Joka kuukausi päätän, etten innostu turhaan. Ja joka kuukausi innostun. Ja petyn.

Pääpiirteittäin oloni on ollut parempi viime aikoina, hyvä mieli on laskeutunut toivoakseni pitkälle visiitille. Silti tämä raskauden toivominen kuluttaa energiaa.

Ei ole helppo olla ajattelematta asiaa, joka on maailman suurin oman perheen kannalta. Ei sitä voi unohtaa kuin hetkiksi välillä.

Vuoristorata alkaa väsyttää. Asetan aina uusia aikarajoja, ja sitten katselen, kun nuo aikarajat lipuvat ohi tuomatta hyviä uutisia.

Ehkä ensi viikolla alkavat oireet. Ehkä oireet eivät olekaan kuukautisia, vaan raskautta enteilevät. Kuvittelen kaikenlaisia oireita. Tunnustelen turvotuksia, niiskutan nokkaa. Ehkä tukkoisuus ei olekaan jokakeväistä allergiaa, vaan raskausoire?

Ehkä viikon kestänyt zeniläinen tyyneyteni on merkki siitä, että kannan sisälläni elämän ihmettä (sillä, että olen ottanut lääkkeeni säännöllisesti, ei lie merkitystä...). Oih, suloinen itsepetos.

Älä nyt innostu, siellä mitään kuitenkaan ole. Ja jos oikein aktiivisesti ajattelet järkeviä, saatat sittenkin yllättyä iloisesti ja lopulta väännät itkua, että olihan ne raskausoireita sittenkin!

Ehkä kuukautiset eivät alakaan! Jospa huomaan elokuvamaiseen tyyliin, että kuukautiset ovat viikon myöhässä, ja yhtäkkiä, kalenteria plärätessä, tietoisuuteni täyttää kirkas ahaa-elämys: Raskaana!

No, jos nyt vähän tiputtelee, niin ehkä se on vain kiinnittymisvuoto, joka hyytyy puolessa päivässä. Ehkä se voi kestää kaksikin päivää, ja voin edelleen olla raskaana!

Neljäntenä päivänä vuodon alkamisesta realismi nostaa päätään ja huokaisee, että eiköhän tämä ollut taas tässä. Olo on tyhjä ja harmaa, ei yhtään raskaanaolevan kukkea ja hedelmällinen. Päätän, etten enää koskaan innostu ja ryhdy haihattelemaan joutavia. Ennen kuin ensi kuussa.