sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Old Woman walking

Vähän väsyttää.

On melko halju tunne osallistua kotikaupungissaan suureen yleisötapahtumaan, kun samalla saa pelätä, että positiivisesta ja värikkäästä tilaisuudesta saattaa jonkun hullun toimesta tulla yhtäkkiä suurikin tragedia. Vielä haljummaksi tilanne muuttuu, kun käy ilmi, että pelko ei ollut vain oman pään sisällä, vaan muutkin ovat kelailleet samoja ajatuksia.

Kaverini oli paikalla, kun Helsingin pride-kulkueeseen iskettiin pippurisumuttein vuonna 2010. Vastaavia iskuja ei ole tuon jälkeen tapahtunut, mutta se (samoin kuin muut maailmalla sattuneet järjettömyydet) jättävät jälkensä. Ihmiset haluaisivat iloita avoimesti kaupungilla, mutta osallistuminen pelottaa. Olimme kaikki kuitenkin yhtä mieltä siitä, että pelko on yhä suurempi syy osallistua. Pelottelulle ei saa antaa periksi. Rakkaus voittakoon!

Tämänvuotinen Pride-kulkue sujui pelosta huolimatta mallikkaasti ja ilman välikohtauksia. Marssin aikana helle hemmotteli meitä, aurinko paahtoi täydeltä taivaalta ja hiki virtasi. Kulkueeseen osallistui jälleen ennätysmäärä ihmisiä: Peräti 30 000. Viime vuoden yli 25 000 ihmistä ylitettiin siis tuhansilla.

Kulkueen jälkeen jatkoin matkaa Suvilahteen Tuska-festivaalille. Kävin Tuskassa viimeksi kaksi vuotta sitten, ja odotin innolla vauvavapaata päivää, kylmää juomaa ja hyviä bändejä. Mutta kuten usein tapahtuu, kiihkeimmin suunnitellut hurvittelut harvoin toteutuvat niin hienosti kuin etukäteen haaveiltiin.

Ilma oli lämmin ja seura hyvää. Jopa juoma oli kohtuullisen kylmää. Bändeissä ei tänä vuonna ollut lauantain osalta kovasti kehumista - Turmion kätilöt herätti hilpeyttä, Stam1nalta olisin halunnut kuulla vanhempaa musiikkia, mutta ymmärrettävästi he keskittyivät uuden levynsä kappaleisiin. Loppuillasta olin niin väsynyt ja helteestä läkähtynyt, että Ghost ei enää saanut kaipaamaansa huomiota. Paremmin asiasta perillä oleva pikkuserkkuni tosin raportoi, että Ghost soitti erinomaisen keikan.

Huomasin jälleen, kuinka paljon olen äitiyden myötä muuttunut. Äitiyttä ei, perhana vieköön, voi kääntää pois päältä, vaikka kuinka yrittäisi vaihtaa vapaalle. Ajattelin lastani koko päivän. Käytännössä se johtui pitkälti siitä, että tuntikausien imetystauko tuntuu rinnoissa. Alkoholi kiihdyttää niin ikään maidon herumista, joten rintavarustuksessa oli pinkeitä tuntemuksia iltapäivästä lähtien.

Olin toivonut, että pääsisin iloiseksi kesäpäiväksi irti mammaroolistani, mutta huomaan nyt, että mammaisuus ei lähde, vaikka ympärillä raikaisi mikä möykkä. Tämä on aavistuksen stressaava ominaisuus, mutta toisaalta olen siitä myös hyvilläni. Se osoittaa, että olen mennyt eteenpäin elämässä, ja viimeiset kahdeksan kuukautta on opettanut minulle uutta. Takaisinpäin ei voi palata, ja menneitä kuukausia ei voi pyyhkäistä pois. Eikä hemmetissä tarvitsekaan.

Tangomarkkinoille en vielä taida uskaltaa (huhutaan, että siellä meno äityy kertakaikkiaan hurjaksi...), mutta ajattelin, että Tuskaan osallistunen seuraavan kerran sitten, kun ainakin imetys on päättynyt eikä fyysisiä hidasteita festaroinnille ole. Toisaalta olisi varmaankin asiallista myöntää, että kymmenen vuoden takaiseen huolettomaan kolmen päivän ryyppy- ja juhlimisputkeen ei enää ole minkäänlaisia rahkeita. Haikeaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti