Opening a can of worms

Minkähänlaisen matopurkin sitä tulee avanneeksi, kun alkaa tarinoida siitä, että kotonaolo alkaa käydä ylivoimaiseksi. Siitä, että parisuhde tuntuu vaikealta ja kivuliaalta, sekä siitä että kokee hukanneensa koko itsensä.

Lapsi on ihana joka päivä, mutta itse luisun päivä päivältä syvemmälle henkilökohtaiseen helvettiini. En koe oloani rakastetuksi tai arvostetuksi, kaipaan entistä vapauttani, jota en koskaan saa takaisin.

En tiedä, onko tunnemyllerrykseni hormonaalista, vai liittyykö masennus asiaan. Haluaisin vain hetken seistä turvallisella alustalla, varmana siitä, että asiat järjestyvät. Vaikka näinä aikoina - kiitos hallitus - ei tietenkään kannattaisi turhia haihatella.

Kävin työpaikalla näyttämässä naamaani, ja keskustelemassa uuden esimiehen kanssa. Heti alusta lähtien kävi piinallisen selväksi, että palveluksiani tullaan ostamaan mahdollisimman rajoitetusti, ja toiveissa on, ettei ainakaan vakituista työtä kyseisestä paikasta ole luvassa. Koska tämänhetkisellä työnantajallani ei myöskään ole käsitystä, mitä tulen elokuun lopusta lähtien tekemään, tunnen oloni täysin tarpeettomaksi. En tiedä, millaiseen työpaikkaan olen palaamassa ja mihin tehtäviin. Tiedän kyllä, että työnkuvaani ei voi tuosta vain muuttaa, mutta sanan "toimistotyö" alle mahtuu yhtä sun toista, kiintoisaa ja vähemmän kiintoisaa.

Tilanne on siis se, että olen jättämässä pienen lapseni kotiin äidittä, mennäkseni töihin paikkaan, joka ei kenties tarvitse, eikä ainakaan haluaisi tarvita palveluksiani. Kuulostaa motivoivalta. Olen uraohjus ilman uraa.

Ja sitten se parisuhde... Kun perheessä on vauva, ja yhtäkkiä pitäisikin puhaltaa yhteen hiileen ja unohtaa oma erillisyytensä, luottaa ja kelvata sellaisena kuin sattuu olemaan. Niinpä niin.

Olen pitänyt tapanani yrittää olla hyvä puoliso. Lakkaan kynteni, yritän parhaani pitääkseni painoni kurissa ja naamani huollettuna. Luonnettaan joutuu jokainen perkaamaan ajoittain joka tapauksessa, mutta lapsen saavuttua perheeseen kaikki muuttuu. 

Koska kynsien lakkaukseen ei enää ole ylimääräistä energiaa ja tukankin jaksaa pestä vain joka toinen tai joka kolmas päivä, ei meikkausta varmaan enää edes odoteta. Kaksi päivää vanhat ripsivärin jämät koristavat ja korostavat silmäpussejani, eikä yöpaidasta joka päivä viitsi vaihtaa päivävaatteisiin.

Väsymys verottaa kummasti voimia. Aina ei pysty muotoilemaan sanomisiaan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Tuntuu myös, että masentavista oloistaan keskusteleminen ei onnistu, puolisokin on väsynyt, koska käy töissä ja yrittää sietää kotona huutavia lasta ja vaimoa. Lopputulos: Parisuhde on koetuksella. Riitoja syntyy ja ne ovat isoja. Osa syntyy aiheesta, osa aivan tyhjästä. Yleensä riidat alkavat silloin, kun olisi hyvää aikaa viettää rauhallista ja levollista päivää yhdessä hyvillä mielin. 

Sitä pohtii kaikenlaisia vaihtoehtoja tilanteen ratkaisemiseksi. Ymmärtäisikö joku toinen väsymystäni paremmin? Olisiko joku muu parempi keskustelija? Olenko puolisoni silmissä ruma ja luonteeltani hankala? Kohtaavatko elämänarvomme, jotta voisimme opettaa niitä lapsellemme, vai olemmeko täysin eri puista veistetyt, ja yhteiselomme päättyminen vain ajan kysymys? 

Olemme puolison kanssa molemmat eroperheiden lapsia, joten avioliiton pysyvyys ei kummallekaan liene itsestäänselvyys. Halua kyllä on, mutta riittävätkö rahkeet?

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.