sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Kicking the Bucket List

En aio potkaista tyhjää, mutta näillä kaiken maailman tehtävälistoilla ajattelin pyyhkiä pyllyni.

On jo joitain vuosia ollut trendikästä kirjoittaa tehtävälista, niin kutsuttu Bucket List. Lista asioista, jotka haluaa tehdä ennen kuin heittää lusikan nurkkaan tai pyyhkeen kehään, potkaisee tyhjää - no siis, ennen kuin kuolee.

Sehän on hieno ajatus. Laitetaan listalle asiat, jotteivät unohdu elämää suorittaessa. Kahdeksankymppisenä voi sitten lueskella listaa ja ruksia yli kohdat, jotka on tehty, ja kenties toteuttaa vielä muutaman haaveensa. Tai jäädä harmittelemaan kun muistaa yhtäkkiä, että hitsinpimpulat, benji-hyppy jäi tekemättä, eikä se enää onnistu.

Kilin kellit. En ymmärrä. Rakastan kauppalistoja, kirjalistoja ja muuta mukavaa, mutta tämä trendi  menee yli ymmärrykseni. Eikö ihmisen elämä tänä päivänä ole riittävän aikataulutettu ja riittävästi suorittamista ilmankin, että miettii elämänsä kohokohtien toteuttamista päivänsä pääksytysten ja tekee niistä listoja?
 
Jos unelmiaan ei  muista ilman jonkinlaista listaa, ovatko nuo unelmat niitä tärkeimpiä, niitä, joita eniten haluat elämässäsi tehdä? Vai ovatko ne kenties jotakin ulkokultaista, mitä ihmisen mielestäsi, syystä tai toisesta, pitäisi saavuttaa ennen tiettyä ikää tai vaihetta?

No, otetaan huomioon, että jokaisen bucket list voi tietenkin näyttää sellaiselta, jolta sen haluaa näyttävän. Toisilla listalle kuuluu eksoottisiin kohteisiin matkustamista, luksusravintoloissa syömistä, itsensä ylittämistä fyysisin tai henkisin suorittein (esim. valmistuminen johonkin tiettyyn unelma-ammattiin), unelmien laukun ostaminen tai jonkun hengellisen johtajan tapaaminen, vapaaehtoistyö tai muuta sellaista.
Toisellehan bucket list voi tarkoittaa syksyistä marjaretkeä, omistusasunnon hankkimista, lapsen viemistä Linnanmäelle kerran vuodessa, takkatulen tuijottelua tai parhaan kirjan lukemista oman kodin rauhassa, rakkaudentunnustusta ihanalle ihmiselle, läheisen auttamista tiukassa tilanteessa tai muuta sellaista.

Mielestäni yllämainitut passaavat kyllä jotakuinkin asioiksi, joista voisin ajatella unelmoivani. Mutta ymmärrän samalla, ettei yksi ihminen voi saavuttaa kaikkea, tehdä kaikkea, osallistua kaikkeen, opiskella kaikkea, tehdä kaikkia töitä ja ymmärtää kaikkia asioita. Kaltaistani suorittajaluonnetta tällaisen listan olemassaolo vaivaisi. Mihin kaikkeen pystyn, montako näistä asioista jää kesken tai kokonaan elämästäni puuttumaan?

Ja toisaalta, vaikka listan jokainen kohta tulisi ruksituksi; Millaista olisikaan elämä, jos kaikki unelmat toteutuisivat, eikä jäljellä olisi enää unelmoitavaa?

Saattaa olla, että mielipiteestäni heijastuu mustavalkoisuus tai suorituskeskeinen tapa tarttua asioihin. Siitä huolimatta peräänkuulutan armollisuutta, lempeyttä ja asia kerrallaan -mentaliteettia.

Unelmiensa ei saa antaa valua kylmäksi suoritusten listaksi, edes otsalohkossaan. Huikeista kokemuksista kannattaa nauttia sitä mukaa kun niitä tulee vastaan - ja meille kaikille tulee, kun kyse on niistä asioista, joita Todella Haluamme.

Jos jonkinlaisen listan voisin tehdä, se koskisi niitä ihania asioita, joissa olen saanut olla mukana, asioita, jotka ovat elämässäni toteutuneet parhaalla mahdollisella tavalla. Kiitollisuuslistan tekeminen onkin mielestäni terveempi tapa kuin aina epävarman tulevaisuutensa jossittelu.

Parhaita asioita sattumanvaraisessa järjestyksessä:
- mahtava lähipiiri; perhe ja ystävät
- kaksi suloista koiraa, joita saan rakastaa ja helliä
- avioliitto rakastettavan, ihanan ja kunnollisen ihmisen kanssa
- monet matkat ja seikkailut; ulkomailla ja kotimaassa hyvässä seurassa
- mökkielämä ja sen tuoma tasapaino muuten hektisessä arjessa
- syksyn värit, joihin en kyllästy

tiistai 13. lokakuuta 2015

Baby, baby, baby ooh!



Sanovat, että lapsen saaminen muuttaa elämän täydellisesti. Voi olla, mutta siitä meikäläinen ei toistaiseksi tiedä paljoakaan. Koska laskettuun aikaan on enää reilu viikko, olen kuitenkin saanut muistutuksia siitä, että moni asia muuttuu tai on jo muuttunut.

Muutokset eivät ole vahvinta aluettani joten päänsisäiset solmut alkavat kiristyä ja ahdistus kuplia. Jos tässä vaiheessa ylipäätään on mahdollista antaa kenellekään neuvoja (sen sijaan että itse vastaanottaa niitä jatkuvalla syötöllä, koska ilmeisesti olen taantunut siihen tilaan että tarvitsen niitä), ainoa neuvoni kuuluu: Älä muuta kaikkea kerralla.

Riittää, että työelämä jää äitiysloman takia ulottumattomiin hetkeksi. 
Jos muutat raskausaikana toiseen kotiin, älä vaihda kaupunkia tai olosuhteitasi radikaalisti.

Muuttuneita asioita, jotka horjuttavat hyvinvointiani: 
1. Asunnon vaihto. Raskausviikolla 37 muuttaminen on raskasta. Muuton viimeistely ei tahdo onnistua, koska energiaa ja voimia siirrellä tavaroita on rajallisesti. Laatikoita on siis joka paikassa vielä raskausviikolla 39. Mattoja puuttuu. Tässä vaiheessa pesänrakennusvietti on voimakas, mutta kotiutuminen uuteen paikkaan ei tapahdu hetkessä. Koen siis kuljeskelevani puolivieraassa paikassa, vaikka talo onkin jo kaukaa tuttu.
2. Olosuhteiden muuttuminen. Kun äitiysloma nielaisee työorientoituneen ihmisen, muutaman viikon haahuilun jälkeen iskee tyhjyys. 
Puolison elämä jatkuu entisellään, kavereiden samoin, mutta mammalomailija lipsahtaa johonkin näkymättömyyden ja kykenemättömyyden tilaan. Liikkuminen on kivuliasta, ja ulkopuolisten on mahdotonta ymmärtää, että viimeisillään raskaana oleva jää vangiksi kotiinsa. "Lähi"kauppa puolentoista kilometrin päässä ei yhtäkkiä olekaan lähellä. Bussissa istuminen on tuskaista, eikä pyöräily onnistu. Itsenäisen menemisen ja asioiden hoitamisen sijaan on jäätävä kotiin ja luotettava toisten apuun.
3. Neuvolan vaihtuminen. Neuvolassa asiointi ei muutenkaan ole erityisen mieltäylentävää. Rumbaan kuitenkin tottuu raskauden aikana, ja kun asiat saa sujumaan, käynnit ovat rutiininomaisia ja oman terveydenhoitajan kanssa asiointi on miellyttävääkin. 
Paitsi, jos muuton yhteydessä vaihtuu neuvola ja terveydenhoitaja (kaupungin vaihdon vuoksi). Ja jos uusi terveydenhoitaja on lässyttävä, hymistelevä nainen ja uusi neuvola kuin ikivanha koulun hammashoitola, sinapinkeltaisine ovineen. Luottamuksen rakentaminen vie aikansa, ja loppuraskaudesta olisi muutakin ajateltavaa kuin sopeutuminen uusiin tiloihin ja menettelytapoihin ja terveydenhoitajaan, jonka kanssa menee hermot.

Tämä kaikki yhdistettynä siihen, että perheemme pääluku kasvaa, on omiaan aiheuttamaan pieniä oikosulkuja. Synnytyksen lähestyessä lienee luonnollista miettiä kaikkia niitä muutoksia, joita lapsi tuo tullessaan. Vastuu toisesta ihmisestä, kokemattomuus pienen vauvan hoitamisesta, tärkeysjärjestyksen muuttuminen, parisuhde ja omien tarpeiden ja halujen laittaminen syrjään ovat vain muutamia niistä asioista, joita miettii, kun lapsi on valmis syntymään päivänä minä hyvänsä.

Sitä, onko ahdistukseni todellisiin ongelmiin perustuvaa vai hormonien aikaansaamaa hysteriaa, on vaikea arvioida. Ainakin täällä maaseudun rauhassa, yksin kotona ilman autoa, on aikaa pyöritellä asioita mielin määrin. Olisi ilmeisen tärkeää yrittää pitäytyä rentoutuneessa tilassa ja välttää ylimääräistä riehumista. Saan runsaasti neuvoja nukkumisesta, kirjojen lukemisesta (ilmeisesti sitä ei tule tehtyä vähään aikaan...) ja rentoutumisesta. Relaksoituminen ei vain taida kuulua repertuaariini. No, yritetään.