tiistai 10. helmikuuta 2015

Tired.... oh so tired

Päällisin puolin kaikki asiat on ihan ok.

Siis sikäli kun näen.

Tuntuu kuin päästäni olisi kirjaimellisesti tipahtanut ruuvi tai pari.

Itkettää, raivostuttaa, lamaannuttaa.

Väsyttää niin ettei sanotuksi saa, mutta betonimyllystä ei voi nyt hypätä pois. Periksi ei saa antaa, mutta eteenpäinkään ei pääse.

Masennus on tutumpi tunne, mutta nyt on käsillä suuren luokan ahdistus. Pitkästä aikaa kaikki mentaaliset työkalut tuntuvat kadonneen - en tiedä mitä tehdä. Yritän rauhoittua, rauhoittaa itseäni, tehdä turvallisia asioita. Mutta olosta ei tule turvallinen eikä rauha palaa.

Siippa on ihmeissään, enkä syytä häntä: Jos en itsekään osaa sanoa mikä on, miten hän voisi auttaa?


sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Rainbow in the dark

Tekipäs hyvää käydä kuuntelemassa erinomaisia muusikoita On the Rocksin 80-luvun hevi-illassa.

Muusikot olivat erinomaisia, yleisön joukossa sen sijaan piti välillä ottaa taka- ja sivuaskelia, ettei saanut nokkiinsa keski-ikäisiltä hevihirmuilta. Ne puivat nyrkkiä, hyppivät ja heittivät tukkaa niin, että musiikin tauottua rasvaiset kiehkurat olivat hiestä märät ja klimpeiksi ryhmittyneet, ja silmien ympärillä oli menossa jonkinlainen opossumiutuminen, kun maskarat olivat levinneet niin ylä- kuin alaluomillekin. Ei ihan jokapäiväinen näky, mutta ei siitä sen enempää...



Mun täytyy päästä ulos useammin. Kuuntelemaan jotain pientä keikkaa johonkin, ilman suurta suunnitelmaa, ilman kiirettä. Nykyään kaikki on niin pirun aikataulutettua.

Eilen huomasin, että vaikka saisin olla hetken rauhassa paikallani, täytän joka hetken työllä tai puuhastelulla. Mua suorastaan ahdistaa ajatus siitä, että jonain viikonloppuna ei olisikaan suunnitelmaa, vaan istuisin kotona, kuuntelisin kellon tikitystä ja olisin vaan. Kaipaan sitä, mutta pelkään myös. En osaa rentoutua. Käytän kiirettä myös tekosyynä sille, etten ehdi elää elämääni. Kiire on todellinen, mutta se on valittu asiaintila, huolellisesti vaalittu konstruktio. On kai muodikasta tehdä itsensä tärkeäksi valittamalla, kuinka kauhea kiire on. Kenties olen joskus kadehtinut tuttavien tai ystävien hektistä elämää, ja alitajuisesti rakennellut itselleni ainakin yhtä monimutkaisen kuvion. Paljon iloa siitä onkin, kun kaljuunnun ja muistini takkuilee stressin vuoksi jo kolmikymppisenä.

Kun työviikosta selvitään, täytyisi siivota asunto. Kun kotia siivoaa, täytyy pestä pyykkiä. Täytyy pestä vessat, imuroida lattiat, vaihtaa lakanat, harjata koirat, leikata niiden kynnet. Sitten on vuorossa koulutehtävien teko, jonka jälkeen, jos aikaa jää, suunnitellaan tulevia häitä. Ja jos joskus saisin valmiiksi kaiken tämän, alkaisi siivoaminen alusta. Siivousprojekteihin saa myös hukutettua itsensä, jos vain haluaa: Siivoa vaatekaapit, pese mattoja, lipaston laatikot, käy läpi meikit, puhdista ja kiillota kengät ja tuikkukipot. Puistele verhot ja sohvatyynyt.

Tätä on jatkunut koko tammikuun. Pelkään, että jos pysähdyn, hajoan atomeiksi. Purskahdan itkuun (ei niin paha), enkä selviä siitä takaisin ruotuun riittävän nopeasti (paha). Riittävän nopeaksi toipumiseksi voitaisiin laskea mitä tahansa kahdesta tunnista kahteen päivään. Mutta ennustaminen on vaikea laji. Siksi jatkan rimpuilua oravanpyörässä.

Onhan tästä opiksikin; huomaan olevani suorittajaluonne. Pahempi ja kroonisempi kuin luulin. Odotan aina, että tulee rauhallisempi aika. Silti en salli sen tapahtua, vaan kerään ympärilleni hirveät kasat tekemistä. Miksi? Eikö normaalielämä riitä, vai eikö siitä saa riittävästi kiksejä? Ketä varten suoritan? Tulenko siten paremmaksi ihmiseksi? Haenko hyväksyntää? Kenen? Vai onko kyse siitä, että oloni on onneton, ja rakentelen sille oikeutusta väsyttämällä itseäni tolkuttomasti, ilman armoa. Ruoskin itseäni, koska jostain syystä en salli itselleni onnellisuutta, vaikka siihen olisi kaikki eväät.

Olenko onnellinen? Miksi odotan aina jotain toista vaihetta saapuvaksi? Tiedänkö edes, mitä onnellisuus on, tai tunnistaisinko sitä, jos se tökkäisi multa silmän puhki?