tiistai 27. tammikuuta 2015

Hupsutuksia


Häät lähestyvät hurjaa kyytiä. Isot linjat ovat suht koht selvillä, mutta vielä on paljon pientä ja pienempää tehtävälistalla. Kukat ja kattaukset hoitunevat, mutta päänvaivaa tuottavat morsiamen hiushaaveet ja alkava kaljuuntuminen (stressi!), sekä päättämättömyys ja osaamattomuus meikkauksen saralla.

En ole toivoton meikkaaja, osaanpa tehdä hyvääkin jälkeä, mutta haluaisin hääpäivänä meikkiini jotain "pientä ekstraa". Olen hamstrannut ihonhoitotuotteita ja täydentänyt meikkivarastoja.
Testailen erilaisia rajaustapoja ja arvon voimakkaan smoky eyes-meikin ja luonnollisemman morsiusmeikin välillä. Yritän erilaisten apukeinojen avulla loihtia kasvoilleni juhlalookin, joka ei illan mittaan valahda poskilleni tai häivyty olemattomiin. Värisävyt ovat mielestäni nyt kohdallaan, haaveilemaani violettia silmämeikkiä ajatellen.

Sulhasen yksityisyyttä suojellaan ovelan naamioinnin avulla.
Sulkasatoa aiheuttaa tällä haavaa vain ripsiväri tai irtoripset. Kokeilin viikonloppuna irtoripsiä, ja kokemuksesta jäi paljon patoutunutta raivoa sekä ripsitukkoja keittiön pöydälle. Ripsitupsut kuulostavat hyvältä teorian tasolla, mutta ovat käytännön kokeilussa Saatanasta seuraavat. Totesin, että erinomaisen ripsivärin metsästys jatkukoon - valkoinen ripsiraivo ei sovi suunnittelemani häävalmistautumisen tunnelmaan.

Jaa miksikö en teetä kunnon kestoripsiä? Paitsi, että hääbudjetti on tiukka eikä salli tämäntyyppistä irrottelua, kyseessä on ensisijaisesti periaate:
Käsittääkseni toistaiseksi ei ole olemassa (tai ainakaan niitä ei monesta paikkaa ole saatavilla) synteettisiä kestoripsiä. En käytä turkiksia, joten polttavinkaan ulkonäköunelma ei salli mun kävellä alttarille turkiseläimen karvat ripsiini liimattuna. Olen ehkä imeytynyt materialistiseen häähumuun, mutta joku tolkku se on tässäkin touhussa.

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

There is a light that never goes out

Havahduin tenttiinlukiessa pohtimaan omaa asemaani sosiaalityötä opiskelevana, poliittisista aatteista ja tasa-arvosta kiinnostuneena yhteiskunnan jäsenenä. Tenttikirjassa Human Rights and Social work -towards rights-based practice Jim Ife kirjoittaa melko itsestäänselvän asian; Sosiaalityö ei ole koskaan poliittisesti neutraalia.

Melko tyypillisestä keskiluokkaisesta perheestä lähtevänä olen nähnyt paljon kokoomustyyppistä ajattelumallia ympärilläni. Tunnistan itsekin piirteitä siitä ajattelussani. Sosiaalityön poliittinen lataus on kuitenkin voimakkaan vasemmistolainen, joka korostaa yhteiskunnan ja valtion vastuuta ihmisten hyvinvoinnista. Sosiaalityö on sydämeltään ja ideologialtaan kollektivistista, vaikka julkisen sektorin vastuu voi tarkoittaa monta eri asiaa riippuen siitä, liikutaanko kylän, kaupungin, valtion vai kenties globaalilla tasolla. Ihmisoikeuksien ylläpitäminen, suojelu ja rakentaminen vaatii yhteisöllisyyttä ja yhteistä vastuuta.

Poliittiset kannat ovat ainakin Suomessa hyvin henkilökohtaisia asioita. Puoluekantaansa ei halua julistaa turuilla ja toreilla, ja politiikka ei ole pöytäkeskusteluaiheena suosittu (jos virvokkeina ei ole vettä väkevämpää). Jos kuitenkin on niin, että sosiaalityö on väistämättä poliittista, on minun poliittinen kantani avattu kaikelle kansalle pelkästään siksi, että opiskelen sosiaalityötä. Sosiaalityö on vasemmistolainen ammatti?

En usko, että poliittiset mielipiteeni ovat niistä kiinnostuneille vaikeaselkoisia muutenkaan, sillä liputan sosiaalisessa mediassa voimakkaasti tasa-arvoasioiden puolesta, kun käsillä on äänestyksiä tai uutiskynnyksen ylittäviä tapauksia. On kuitenkin jännä katsella maailmaa siitä näkökulmasta, että jotkut (suoraan politiikassa työskenteleviä lukuunottamatta) paljastavat ammatinvalinnallaan voimakkaasti poliittisen kantansa. Esimerkiksi opettajat voivat (ja osittain heidän täytyykin) pitää kantansa omana tietonaan, samoin monen muun ammattikunnan edustajat. Sosiaalityö on aika kokonaisvaltaista työtä, ja näyttää siltä, että siinä joutuu paljastamaan omista periaatteistaan yllättävän paljon.

Ei minulla ole tarvetta salata elämänkatsomustani tai ideologiaani, mutta toisaalta en ollut aiemmin ajatellut, kuinka ammatinvalinta on avoin portti henkilökohtaisiin arvoihini. Enkä siltä pohjalta ole varma, onko tämä poliittisen kannan julkisuus ns. hällä väliä - aivan sama vai kenties joskus taakaksi muodostuva ammatin välttämätön sivuvaikutus.

maanantai 19. tammikuuta 2015

Happy New Year 2015

Ihanaa uutta vuotta 2015!

Tästä onkin hyvää vauhtia kehkeytymässä kaikkien aikojen paras.

Onnellisia aikojahan tässä on eletty jo muutama vuosi, kun kaiken murinan, kitinän ja rimpuilun kautta ovat onnistuneet sellaiset projektit kuin yliopistosta valmistuminen, työpaikan saaminen (ja seuraavan työpaikan saaminen, ja seuraavan, ...ja vihdoin pysyvän työpaikan saaminen), kihlautuminen ja kohta kilisevät hääkellotkin. Ei voi valittaa, mutta tuulta purjeisiin tässä puhallellaan jo, uudet unelmat horisontissa kimmeltäen.

Totta puhuen, taas painetaan täyttä höyryä. Häävalmistelut ovat kesken, opinnot täydessä vauhdissa, työssä räpiköidään kohti orastavaa asiantuntijuutta. Olisi tietysti hauskaa, jos tästä onnellisesta vaiheesta jäisi muutamia muistikuviakin, mutta kiireessä tuppaa unohtumaan, että tärkeintä ei ole määränpää, vaan matkanteko....

Vai miten se meni. Ei ainakaan noin, koska meikäläiselle tärkeintä on, että määränpäitä saavutetaan säännöllisin väliajoin. Inhoan päämäärätöntä haahuilua, vaikka kuinka ehtisin syleillä universumia downshiftaillessani. 



Suunnitelmista tekoihin - tai sitten ei

Kaikkea touhua suunnitellessa ja säveltäessä tulee huomattua, että suunnitelmat ovat eri asia kuin toteutus. Ei suuret sanat suuta halkaise, niin sanoakseni. Inhoan matkalla muuttuvia suunnitelmia, kun puhutaan, aikataulutetaan ja jauhetaan ko. aikatauluista viikkokausia, ja tiedän jo lähtökohtaisesti, että suunnitelma ei tule käymään toteen. Kun on aika tarttua härkää sarvista, luistetaan takavasemmalle ja todetaan, että eipä onnistunut tämäkään asia. 

Eipä onnistunut tälläkään kertaa. Tämä fakta ärsyttää, vaikka kyse on vain sekundäärisesti minua koskevista asioista. Olen kyllästynyt kuuntelemaan turhia puheita suunnitelmista, jotka eivät toteudu. Haaveet, jotka ihminen tietää mahdottomiksi, ovat eri asioita. Haluan tietää, mitä ihmiset toivovat, mitä haluavat, mistä haaveilevat. Mutta realististen asioiden kyseessäollen en halua kuulla epärealistisia haihatuksia asioista, jotka vaativat vain istumalihaksia.

Olen poikkeuksellisesti (?) suivaantunut. Ihmisillä on erilaisia tilanteita, mutta toista on vaikea ymmärtää silloin, kun itsellä on tuhat rautaa enemmän tulessa, ja yrittää silti selvitä kaikesta, koska mitään ei olisi varaa pudottaa. Toivoin myös, että saisin yhdellä osa-alueella pientä sparrausapua, mutta ko. sparrausapu luistelee käsistäni kuin märkä saippua.

Tästäpä juohtui mieleeni, että onko meininki entisestään amerikkalaistumassa? Puhutaanko ympärilläni entistä useammin vain jotain sanoaksemme, ilman aikomustakaan tehdä mitään puheen sisällön realisoimiseksi? Huomaan syyllistyneeni tähän syntiin muutaman kerran viime kuukausien aikana, ja vaikka se aina tuntuu ikävältä, tunnen kynnyksen madaltuneen omallakin kohdallani. Tikku toisen silmässä, norsu omassa. Vai kuinka se nyt oli. Tänään ei nämä aforismit irtoa alkuunkaan.