Rollin' into Happiness

Kesä on jo pitkällä ja viime kirjoituksesta valtavan pitkä aika. Pahoittelen "radio"hiljaisuutta, mutta olen siitä myös iloinen. 

Kevääseen ja kesään mahtuu kaikenlaista pientä kivaa. Sosiaalityön opinnot ovat pärähtäneet käyntiin kovalla kiireellä ja stressillä. Toisinaan väsymystä on vaikea kanavoida ja hallita, mutta täytyy pysytellä tyynenä. Minulla on tavoite, ja sitä varten tässä nyt työskennellään. Jos vain itse pysyn kasassa ja kykenen toimimaan tehokkaasti itseäni pakottamatta, lopputulos voi olla fantastinen. Ovia on nyt auki moneen suuntaan, ja siitä pitää olla iloinen. 

Tämän päivän huomio pälkähti päähäni, kun kaivelin yläkerran kanaverkkovarastossa esille ruukkuja ja rullaluistimia. Teki mieli päivittää naamakirjaan, että onni on sitä, että jaksaa kaivella kukkaruukkuja verkkovarastosta, ja haaveilla rullaluistelulenkistä. Koska se todella on. Sitten tajusin, että olen jo käyttänyt tämän vuorokauden positiivisuuspäivityksen - kaikillahan palaa vähintään käpy, jos monta kertaa päivässä kehuu miettineensä onnellisia pieniä ajatuksia. Ei se arjen tyytyväisyys ole sen kummempaa, se koostuu ihan pienistä asioista.

 Mielenterveyskuntoutujan näkökulmasta on helvetin hyvä, että jaksan tehdä töitä, käydä kirjastossa, viedä roskat, lenkittää koirat, kaivaa kukkaruukkuja, pestä pyykkiä ja käydä rullaluistelemassa saman päivän aikana. Nämä ovat merkkejä siitä, että olen toiminnallinen yksilö. Jokaisen pienen asian tekeminen on joskus ollut työn ja tuskan takana. 

Pienet asiat tuovat onnea.

Tällaisesta tilanteesta voi vain uneksia silloin, kun mieli on maassa tai pirstaleina, ja makaan sängyssä voimatta itselleni mitään. Jokainen kukkaruukku on merkki paranemisesta. Jokainen rullaluistelulenkki on merkki siitä, että ehkä sittenkin jaksan rakastaa itseäni vielä. Ja rullaluistelu tai muu lenkkeily vaatii sentään fyysistä yritteliäisyyttä, mikä on ehdottomasti ollut oman mielenterveyteni isoin kynnyskysymys. Olen monesti voinut niin hyvin, että olen jaksanut ajatella ja toivoa asioita, suhtautua optimistisesti siihen, että kyllä minä vielä tästä. Vain pätkittäin voin niin hyvin, että jaksan vetää ne luistimet jalkaan, ja ilman painostusta hurauttaa itseni ulkoilmaan nauttimaan omasta seurastani. Kun tartun toimeen, otan vallan itselleni. En enää ole elämäni sivustaseuraaja, en kateellinen muille, jotka tekevät ja jaksavat. Olen vapaa, teen ja jaksan itse. 

Siispä, pahoittelen, ettei kirjoittamiseen jää enempää aikaa, mutta toisaalta hyvä niin - elämässä on siis muutakin kuin sisäänpäinkääntymistä ja ikuisesti riivaavia ajatusketjuja. Elämässä on toimintaa, ja se on parasta elämää se.