A part of my Childhood I wish I never had

Olin neljännellä luokalla, kun luokan pojat pyysivät mukaan leikkiin välitunnilla. Pojat olivat siloittaneet lumiseen maahan liukkaan pätkän, jota pitkin oli talvivaatteissa kiva liukua. Hyväksyin kutsun, sillä en vielä ymmärtänyt, että kyse ei ollut ystävyydestä. Kun pääsin liukkaan luiskan lähelle, yksi poika otti kiinni käsivarrestani, toinen poika toisesta käsivarresta. Kolmas otti luiskan päästä vauhtia, ja liukui "pommiasennossa" jalkoihini. Kun pommi osui, käsivarsistani päästettiin irti. Lopputulos: pojilla hirvittävän hauskaa, minulta keuhkot tyhjänä, kun makasin jäisessä maassa kaaduttuani suoraan rintani päälle. Vielä hauskempaa oli, kun itkin.

 

Löysin Facebookista Älä kiusaa-sivuston, ja muistot tulvahtivat mieleeni. Ajattelin, että lienee korkea aika kirjoittaa omat muistonsa auki ja tunnustaa tosiasiat. 

Minua on kiusattu koulussa. Kun menin ensimmäiselle luokalle, jouduin pian silmätikuksi. Kiusaamiseni on ollut verbaalista loukkaamista, minulle on naurettu, minua on peloteltu, lyöty, tönitty, väheksytty ja uhkailtu. Sitä sanotaan, että kiusatuilla on usein jokin piirre, mikä erottaa hänet muista. Olin laihanpuoleinen, keskimittainen tyttö, ei silmälaseja tai hammasrautoja. Ilmeisesti syy oli temperamenttinen luonteeni - saatoin sanoa takaisinkin, jos haukuttiin.

Luokasta poistuessa vaatenaulakot odottivat käytävällä. On pieni ihme, ettei siinä mennyt silmä, sillä luokasta poistuessa poikkeuksetta joku muisti taklata minut naulakkoon, seinään, vaatteiden sekaan. Ulos mennessä oli pakko pitää kaiteesta kiinni, sillä portaista tönittiin alas, jos ei tajunnut pitää varaansa. Jos piti kaiteesta kiinni, repi joku silti vaatteista, mutta se ei sattunut yhtä paljon. Välitunneilla piilouduin joskus vessaan, vaikka se oli kiellettyä. Piti mennä ulos. Juoksin vessaan jos ehdin. Joskus en ehtinyt saada vessan ovea ajoissa kiinni. Muistan, kuinka pelkäsin aina, että sattuu. En vain tiennyt missä ja kuinka kovaa. Kroonistuva pelko muuttaa ihmistä.

Koulukiusaaminen on asia, jonka luulen säännöllisin väliajoin jättäneeni taakseni. Se on myös asia, jota aikuinen, jota ei ole kiusattu, ei voi täysin ymmärtää. Lapsella on vaillinainen käsitys maailmasta kokonaisuutena. Lapsi elää pienessä kuplassa, sillä maailman mittasuhteet eivät ole hänelle vielä hahmottuneet. Lapsella ei ole keinoja puuttua vallitsevaan todellisuuteensa samalla tavalla kuin aikuisena. Kun vastaan tulee vihaa, väkivaltaa ja vähättelyä, se on väkisinkin iso juttu. Lapsi ottaa annettuna sen, mitä vastaan tulee, ja rakentaa maailmaansa niistä lähtökohdista.

Koulupäivistä muistan pelon, epävarmuuden, nolotuksen tunteen, kivun sekä tuskaisen pohdinnan, että tätäkö elämä on. Opettaja sanoi silloin tällöin, että rakkaudesta se hevonenkin potkii. Tiesin jo kymmenen vanhana, että potkiminen ei ole rakkautta, hevosille eikä ihmisille. Mutta kun leikistä ei saa suuttua ja pojat on poikia. Se oli jotenkin omaa syytäni, mutten osannut saada sitä loppumaan. Pirullisinta oli, kun luulin vihdoin saaneeni tilanteen rauhoittumaan. Lainasin pari markkaa koulun kovimmalle tytölle. Kun kyselin viikkorahojani takaisin, tyttö kavereineen uhkasi vetää turpaan koulun jälkeen.

Yritän olla syyttämättä ketään, ja ymmärrän nyt aikuisena, että kiusaajillani on ollut huono tai pelottava lapsuus. Minulla oli sentään kotona asiat hyvin. Tajuan, että myös kiusaajilla tai sivusta seuranneilla luokkatovereilla on vaillinainen käsitys siitä, mitä he ovat tehneet.
Ajattelen edelleen, että inhosin lapsuutta, lapsena olemista ylipäätään. Ihmettelen ihmisten kaipuuta lapsuutensa viattomille niityille - olen itse vain odottanut, että tulen aikuiseksi, sillä se on ollut vapauttava kokemus. Tuntuu, että viimeinkin minulla on luovuttamaton koskemattomuuteni ja oikeus mielipiteisiini.

Kotimatkalla jouduin kulkemaan kiusaajieni kanssa kohti bussipysäkkiä. Minä ja ystäväni kävelimme usein autotiellä, sillä kiusaajat työnsivät meidät väkisin pois kävelytieltä. Jos halusi olla turvassa, pysäkille oli juostava. Koko matka. Ja jos halusi selvitä ilman suurempia vahinkoja, piti pitää turpa kiinni. Mutta se oli selvää alakoulusta yläkoulun loppuun asti - jos kantelet, käy huonommin.

En kuitenkaan voi olla miettimättä, miten syvästi kokemukseni on minua haavoittanut. Olisinko uskaltautunut opiskelijaruokalaan yliopistolla? Olisinko joutunut läpikäymään niitä lukuisia masennus- ja terapiajaksoja saadakseni itsestäni ja maailmastani selvää? Tarvitsisinko siihen tätä jatkuvan lääkityksen suojaa, johon nyt joudun verhoutumaan? Olisiko perusluottamukseni ihmisiin parempi? Kun tapaan uusia ihmisiä, ensimmäinen ajatukseni on, että he eivät luultavasti pidä minusta. Minulla on suuri tarve olla kaikille mieliksi, vaikka siihen ei ole mitään loogista perustaa. Jos minua ei olisi kiusattu, kokisinko uudet paikat ja esimerkiksi syömisen vieraiden ihmisten seurassa helpommaksi? Olisinko halunnut lapsia itselleni? 

Jossittelu ei rakenna tulevaisuutta. En halua perustaa elämääni menneelle tai piehtaroida siinä. Olen selvinnyt hyvin, olen sosiaalinen ja varsin pätevä yksilö. Minulla on runsaasti ystäviä ja olen pitkässä parisuhteessa. Työyhteisöissäni minusta on pidetty.

Harmittaa vain (siihen kai minulla on loogisesti ajatellen oikeus), että melkein 8 vuotta elämästäni on kärvistelty kiusaamisen keskellä. Ja harmittaa, etten saa koskaan varmasti tietää, onko kiusaaminen vaikuttanut tiettyihin asenteisiini tai perusturvallisuudentunteeseeni. Harmittaa se, että halusin jo ala-asteikäisenä haihtua maan alle, enkä koskaan uskonut eläväni täysikäiseksi. Koska en ollut kukaan. Tai mitään. Enkä halunnut olla, sillä jokaiseen elonmerkkiin tartuttiin välittömästi ja voimalla.

Ainoat asiat, joista voin olla varma, perustuvat omaan kokemukseeni. Se, mitä minulle tapahtui, oli väärin. Tiedän sen, sillä väkivalta (kaikissa muodoissaan) on väärin. Tiedän, että kiusaamisen jälkeen on mahdollista elää hyvää elämää ja nauttia siitä. On tämä kärsimyksen arvoista. Sääli vain, että se kärsimys on ollut turhaa.

Jos tiedät, että sinua tai läheistäsi kiusataan koulussa, työpaikalla tai missä tahansa. Puutu siihen. Älä odota, puutu heti. Äläkä kiusaa.

Translation: Time to face the facts. I was bullied throughout my school years. It changed me, but sometimes it's hard to say if I was just born a bit eccentric, or if my past experiences still have some influence in my life. Saying "what if" is never very constructive, but I can't help but wonder. Sometimes. P.s. Do not bully people around you and stop others from bullying if you can. It is a big f*cking deal.