perjantai 14. kesäkuuta 2013

Let's lay some groundrules

Bloggareiden pelisäännöistä mainostamisen suhteen käydään nyt aivan jumalatonta kuhinaa. Kuka on saanut blogin kautta mitäkin, miten se tulisi ilmaista? Saako ilmaiseksi saatua tuotetta näyttää arkielämässään, entä muualla sosiaalisessa mediassa?

Dior Addict Shine: äidiltä lahjaksi. Jeanne Lanvin: itse ostin. Kynttilä: synttärilahja kaverilta.








Sanottakoon, jos joku tätä riipustusteni ketjua sattuu sillä (tai millään) silmällä vilkaisemaan, että meikäläisen esittelemät tuotteet (kynsilakat, sandaalit) ovat ihan itse, omalla rahalla ostettuja tuotteita. Tomaatintaimet poislukien, sillä ne tulivat mummilta, joka on hartaasti kasvattanut ko. taimia siemenestä lähtien, oman kotinsa ikkunalaudalla. Jos jostain syystä joskus sattuisin kirjoittamaan lahjaksi saamastani tuotteesta, tekisin varmasti selväksi, onko kyseessä synttäri-, nimppari-, vai joululahja.

(Ajatukset ja sanavarasto lienevät nekin lahjoiksi saatuja, joten kiitokset kuuluvat osastolle Anni Swan, Agatha Christie, J.K. Rowling, Jane Austen, Rosa Liksom, Henning Mankell, Torey Hayden, Mauri Kunnas, Elina Karjalainen, Nicholas Blake, Riikka Pulkkinen, Anna-Leena Härkönen, Kaari Utrio, Mika Waltari, Walt Disneylle työskentelevä giganttinen koneisto, Paulo Coelho, Tommy Tabermann... Ja vaikka kuinka monelle muulle ammatikseen tekstiä tuottavalle (muusikot mukaanluettuina!) sekä lähiympäristöni verbaaliakrobaateille, joiden ihailtavia suorituksia minulla on ollut ja tulee olemaan ilo olla todistamassa.)
Törmäsin kaupunkikävelyllä tällaiseen. Muumit ovat ihan mahtavia!

On hyvä, jos mainonnan sääntöjä selkiytetään blogien lukijoille. Kyseessä on harmaa alue, ja mainostajat siirtyvät yhä enemmän virtuaalitodellisuuksiin. Meille on vasta varttumassa cybertietoinen sukupolvi, joka ymmärtää erottaa nettimaailman temput tosielämän realiteeteista. Minun maailmaani ei meinaa istua, että jotkut suostuisivat kirjoittamaan inhoamistaan tai turhina pitämistään tuotteista mainostajan ehdoilla. Täytyy kuitenkin hyväksyä, että tällaisiakin ihmisrottia keskuudessamme liikkuu. Mainosten maailma on kylmä, julma ja keskittyy arvoihin, jotka itselleni tuntuvat vierailta. Mutta niinhän sitä sanotaan, että koirat haukkuu ja karavaani kulkee. Täytyy pitäytyä mukana uuden ajan ilmiöissä.

Tässähän kannattaa tietenkin muistaa, että vaikka me täällä Sääntöjen Suomessa saisimme aikaan tiukankin koodiston sille, miten blogimaailmassa saa tuotteita mainostaa, ulottuvat internetlonkerot pitkälle sinne, missä tällaisista säännöistä ei ole koskaan kuultu. Vanha kunnon perussääntö pätee siis tässä ja tästä ikuisuuteen; lähdekritiikkiä täytyy löytyä ja kaikkea lukemaansa ei todellakaan pidä uskoa. Blogeihin kannattaakin mielestäni suhtautua lähinnä tarinoiden ja inspiraation kuplivana lähteenä, mutta vain kaikkein timanttisimmat ajatukset voi tiukan seulan jälkeen ottaa kokeiluun.

Mutta lainaanpa omaksi ja toivottavasti jonkun toisenkin iloksi Laulavaa Lintukoiraa (Uppo-Nalle, by Elina Karjalainen):

"Kapustan kätkin, missä se on?
Missä on kapula verraton?
Missä on pullo ja missä on pallo?
Oi, minä onneton karvakallo!
Piiloon kun pistän, sen samalla hukkaan!
Hikipä nousee touhussa tukkaan!"

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Compromises

Päivän biisi: Kaija Koo - Ja mä laulan

Pakkohan se on tirauttaa pienenpieni valitus näin kesän alkuun. On nimittäin melko ankea ja väsyttävä tunne, kun taloudellinen päätökseni kertyneen kesäloman panttaamisesta elokuun työttömyyden varalle alkaa realisoitua. Muut suunnittelevat lomareissujaan, minä talouteni rankkaa suitsimista. Muilla on vapaata - palkallista tai palkatonta - ja suurin osa asustaa pysyvissä kodeissa, vuokra-asujia saa jo kolmikymppisenä kavereistaan hakea. Tällaista sivustakatsomista on pätkätyöläisen elämä.

Tänään väsyttää muutenkin, ja ankeuteni liittynee siihen, että eräästä  mielenkiintoisesta työpaikasta ei ole kuulunut, vaikka laitoin mielestäni erittäinkin vetovoimaisen hakemuksen. Realismia tähänkin tarvitaan; ei kai voi olettaa, että ensimmäisestä mielenkiintoisesta hakemuksesta tipahtaisi työpaikka kuin Manulle illallinen. Ei pitäisi masentua, mutta viikonlopun hermoinkoitokset ja niistä johtuva alkuviikon väsymys vaativat kovasti verojaan.

Olisi pitänyt lukea juttu tarkemmin....
Viikonloppu oli monisäikeinen. Osittain ihanien ihmisten treffaamista, rentoa oleskelua, herkkuruokaa, saunomista ja muuta mukavaa. Osittain hermojen kiristymistä, eksymisiä, turhautumista ja itsensä hillitsemistä viimeiseen putoavaan pisaraan saakka.

Mietin yhä uudestaan olenko antanut väärän kuvan itsestäni, vai eikö joillain ominaisuuksillani vain ole väliä, kun tietyt tapahtumat toistavat itseään. Mietin myös, miksi joidenkin toiveilla on aina enemmän väliä, miksi jotkut toiset saavat aina määritellä keskustelun ja vaihtaa sitä mielensä mukaan haluamansa kaltaiseksi? Olenko turhan hapan vai liian kiltti, ajattelenko kitkeränkatkerien mielipiteiden läpi, vai annanko vain pinnalliselle sietämättömyydelle liikaa tilaa?

Ihminen ei voi loputtomiin perata luonnettaan, vaikka jokaisen tulee sitäkin tietyssä määrin harrastaa. Vaikka mieleni joskus tekisi, en kuitenkaan tule tekemään luonteeni tai arvojeni vastaisesti miellyttääkseni jotakuta toista. Peruskilttinä ihmisenä valuisin kynnysmatoksi aina, jos sillä vain ilostuttaisin jotakuta läheistä. Ei vaan tämä selkä taivu sellaiseen määräänsä enempää, tai ainakin toivoisin yrityksessä vastavuoroisuutta. Lopputulos on ainakin täällä päässä tihisevä siili, joka pakenee vajavaisesta kommunikaatiosta kohti puhtaampaa ilmaa.

Tämänkin viikonlopun tahtojen taistelu olisi voitu välttää jos a) olisin osannut tai halunnut sanoa ei jo lähtökohtaisesti, b) jos olisi löytynyt sitä ymmärrystä ja vastavuoroisuutta ja ihan vähän yritystä sieltä toiseltakin puolelta, kun aivan hyvin on tiedossa, että minun kompromissini on jo tehty ja tehdään aina uudestaan tarpeen vaatiessa.

No. Ehkä on tarpeen määritellä vahvemmin omat rajansa. Ehkä on aiheellista miettiä uudestaan, kenen takia niitä venyttää kerran toisensa jälkeen.

maanantai 3. kesäkuuta 2013

Dress up to the max

Päivän biisi: Kaija Koo - Kaunis rietas onnellinen

P!nk oli jälleen voimauttava ja ihana kokemus. Täysfanitusta tai mitä vaan, mutta siinä on nainen joka antaa itsestään tarttuvaa voimaa. Tuo maaginen ote, huumori ja persoonallinen ääni ovat artistin valtteja ja syy P!nkin aina vain kasvavaan suosioon.

Kesä on toden teolla alkanut, ja lämpötilat huitelevat 25 asteen tietämissä. Toimistoissa on kuuma, kotona on kuuma, julkisissa liikennevälineissä on kuuma. Onneksi meillä on kaiken maailman bloggaajia kertomassa, miten kesäksi kannattaa pukeutua.
Huomasin tyydytyksekseni, että monessa blogissa on laajasti kehotettu miehiä pitämään terassiolosuhteissa paitaa päällään. Nyökkäilen niin että niskaan sattuu, ja toistan vielä omalta osaltani: Rantaleijona-look on ihan kiva - rannalla. Vaikka olisitkin huippukunnossa, saat kyllä ansaitsemaasi ihailua paita päälläkin. Jos et ole huippukunnossa, ole kiltti ja säästä yleisösi verkkokalvot aiheuttamaltasi (kenties pysyvältä) vauriolta. En minäkään, persevä nainen, kulje julkisesti aiheuttamassa kanssaihmisissäni pahennusta. Laitan päälleni mekon, joka on riittävän pitkä taikomaan piiloon sinertävänvalkoiset reidet. Mekon, joka mielellään kesyttää kurvejani kylkienkin kohdalta. 

Koin muutama viikko sitten valaistumisen. Ymmärsin yhtäkkiä, että vaikka koko maailma on Leviksien vanavedessä hurahtanut jos jonkinsorttisiin denimhousuihin, minun ei tarvitse. Inhoan kiristäviä farkkuja ja sitä tasapäistä farkkuiluajatusta ylipäätään. Käyttävätkö kaikki niitä, koska eivät jalkojensa peitteeksi muuta keksi? Mielikuvituksetonta. Eipä tosin taida olla kovin erikoista vetää päällensä hametta ja mekkoakaan toisensa perään - pitäisi kai opetella käyttämään kaikensorttisia alaosia.

Edelliseen liittyen bongasin hetki sitten blogosfääristä (sekä hauska että tuskastuttava sana) erään muotitoimittajan alun, joka oli kirjoittanut tekstin maksimekoista. Teesi kuului, että maksimekko on helppo valinta kesäpukeutumiseen, ja vaatekriisit saavat jäädä. ...Istuessani tässä maksimekko päällä on pakko olla osittain samaa mieltä bloggarin kanssa.
HowEVER, blogia varten oli kuvattu useita maksimekkoja; pitkähihaisia cocktailmekon tyyppisiä (kesähelteellä? Really?) ja törkyisen hintaisia (1031 e? Really?). Hienoa tietenkin, että valikoimaa oli laidasta laitaan, mutta itse kuvat iskivät silmään. Ne oli kuvattu hämärässä sisätilassa. Ilmeisesti tarkoituksena oli ottaa taiteellisia kuvia erilaisista asuista, mutta mielestäni lopputuloksena oli surullinen pannukakku. Kuvat olivat steriilejä, synkkiä ja ilottomia, mikä vei ainakin minulta maun koko koltuista. Muutamasta mekosta ei myöskään saanut kunnon käsitystä, sillä valaistus peitti mekon oman muodon.
Houkuttelevinta omasta näkökulmastani olisi ollut esitellä mekot iloisina elämän väriläiskinä, houkuttelevina ja naisellisina, kesäisessä ympäristössä. En ainakaan suunnitellut käyttäväni tätä tai seuraavaakaan maksimekkoani irvistellessäni pimeässä komerossa. No, jokainen tehkööt omat päätelmänsä täältä.