Naiset ovat ystäviä.
Naiset ovat siskoja, äitejä ja tätejä.
Tuuliviirejä.
Huolehtijoita ja terapeutteja, eivätkä vain ammatin puolesta.
Naiset ovat selkäänpuukottajia.
Seläntakanapuhujia.
Vahvoja.
Rasittavia.
Kieroilevia.
Helliä.
Hymyileviä.
Naiset ovat pehmeitä ja suloisia.
Ihmisyys on niin moniulotteista, että on vaikea käsittää kaikkien näiden ominaisuuksien löytyvän omasta itsestä. Haluamme kantaa mukanamme ihanteilla kuorrutettua kuvaa itsestämme reiluuden perikuvina, parhaina ystävinä, siskohengen ylläpitäjinä ja tasa-arvoaatteen edelläkävijöinä. Syntimme ja pienet heikkoutemme lakaistaan tilanteen tullen mieluusti maton alle. Omasta ja samanhenkisten sisarten toimesta.
Kun seesteistä porvariselämäämme sohitaan riittävästi, meistä kuoriutuu kostonhimoisia syöjättäriä. Loukkaannumme helposti vereslihalle, ja vaikka ensin vetäydymme parantelemaan haavoja poteroihimme, alkaa pieni sisäinen Pahatar nostaa päätään.
Savu nousee korvista, sieraimet syöksevät tulta, kun materiaalia kerätään ja se lopulta syljetään pilkkakirveen niskaan. Taistelu omasta reviiristä ei ole reilua, eikä mikään ole enää pyhää. Ystävyys, luottamus ja arvostus rikkoutuvat pieniksi sirusiksi, kun juorujen pitkät lonkerot vapautetaan tekemään sitä, mitä ne parhaiten osaavat.
Useimmiten naiseudestaan saa olla ylpeä. Voi kaikella ymmärryksellään iloita siitä, että on syntynyt myötätuntoiseksi ihmiseksi, ja kasvanut ystävien ja rakkaiden keskellä. Joinain päivinä tunnen kuitenkin vastustamatonta halua luoda nahkani kaikesta pahasta, mihin tiedän olevani kykenevä. On helppoa unohtaa, että kolikolla on kaksi puolta. Valitsemalla yhden hylkään väistämättä toisen.
Kieriskelen rakkaudessa, suojeluhalussa, ystävyydessä, kostossa, juoruilussa ja hävyttömän likapyykin pesuvedessä niin, että koko asetelma kuvottaa itseänikin. Silti jaksan hämmästellä, miten monia erilaisia tunteita ja hämmennyksiä aina vain tulee eteen. Toisina päivinä sitä luulee, että on itkenyt ja nauranut riittävästi yhdelle elämälle, eikä mikään enää jaksa yllättää. Ja heti seuraavana päivänä huomaan hämmästyväni ja ilahtuvani syvästi asioista, jotka jälkikäteen ajatellen tuntuvat vain loogisilta käännöksiltä universumin suuressa suunnitelmassa, mutta joita pieni ihminen ei ole osannut ennustaa.
"Mikään ei ole sitä miltä näyttää". Luulisi, että kaikkien kirjojen, elokuvien ja muiden tajuntaa laajentavien tarinoiden jälkeen ei olisi yllätys, että naamioiden takaa paljastuu vaikka ja mitä, hyvässä ja huonossa. Silti fraasi saa täyden merkityksensä vasta kun omalle kohdalle jysähtää tilanne, josta ei päästä vilauttelemalla vain kaunista kantta.
Pitäisikö tästä ihmisyytensä sekamelskasta ahdistua, vai voiko sen kanssa oppia elämään, voiko sen hyväksyä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti