tiistai 19. maaliskuuta 2013

Signed, sealed, delivered....

Hienoa suomalaiset!

Kyllä saa olla ylpeä, että vihdoinkin otetaan askelia tasa-arvoisemman Suomen puolesta. Onpa tätä odotettukin! On myös mahtavaa olla edes nimensä verran mukana kyseisessä kampanjassa, mukana muuttamassa lainsäädäntöä ihmisystävällisempään ja syrjinnänvastaiseen suuntaan. Tahdon 2013 -kampanja on huikea menestys jo alkumetreillään. Se on hyvin rakennettu kampanja, täyttä asiaa. Loistavaa, että perisuomalaisen nurkissavalittamisen sijasta on ryhdytty toimimaan. Kiitän ja kumarran kansalaisaloitteen alullepanijoita. Kansalaisaloitetta oli mahdollista kannattaa 19.3.13 alkaen, eli aloite on ollut auki 15 tuntia. Siinä on jo nyt reilusti yli 50 000 nimeä, mikä on alaraja lakiehdotuksen/muutoksen käsittelyynsaamiseksi. Itse asiassa nimiä on jo melkein 60 000.

On noloa, että Suomi pitää itseään hyvinvointivaltiona ja edelläkävijänä, mutta on Pohjoismaista viimeinen, jossa avioliittoa ei saa solmia kenen kanssa haluaa. Myös Kanadassa ja osassa Yhdysvaltain osavaltioita samansukupuolisten avioliitto on sallittu, kuten myös Espanjassa ja Portugalissa, vain muutaman esimerkin mainitakseni.

Tasa-arvoinen avioliittolaki on ihmisoikeuskysymys. On kapeakatseista ja itsekeskeistä väittää, ettei se ole. Avioliiton puute ei varmaankaan tapa ketään, mutta näin räikeä erottelu lain silmissä on omiaan muokkaamaan ihmisten asenteita. Vaikka avioliitto ja rekisteröity parisuhde sisältäisivätkin samat oikeudet (esimerkiksi sukunimiasia, adoptio jne), olisi erottelevaa ja epätasa-arvoista sekä pikkumielistä kieltää toisilta avioliiton suoma, yhteiskunnan laajasti hyväksymä instituutio ja väittää, että rekisteröity parisuhde tai mikä tahansa muu nimike voisi ajaa saman asian.

On törkeää, ettei kaksi vapaata, aikuista ihmistä saa solmia avioliittoa vain siksi, että sattuvat olemaan keskenään samaa sukupuolta. Aiheesta on käyty niin käsittämättömällä logiikalla maustettuja keskusteluja, että heikoimpia ja vähän vahvempiakin hirvittää. En edes viitsi tässä yhteydessä lähteä kaivelemaan näitä Jumalan luomat (ihmiset tai lait)- tai avioliiton tarkoitus on suvun jatkaminen -tyyppisiä "argumentteja". Olen kuitenkin saanut ns. rautaisannoksen ja ahdistavan selvän käsityksen siitä, että osa suomalaisista on takapajuisia heinähattuja, joille ihmisarvo, tasa-arvo ja yhdenvertaisuus ovat kaukaisia asioita, koska he itse elävät enemmän tai vähemmän onnellista elämää normikansalaisina, joille tie on raivattu sileäksi kuin persikan nukkaiset posket. Toivon vain, että nämäkin saisivat joskus kokea, miltä tuntuu, kun enemmistön suoja rakoilee ja joutuukin turvautumaan omaan itseen tai vertaisiinsa voidakseen elää omannäköistään elämää. On avartavaa joutua epäilemään tai kyseenalaistamaan omaa kelpaamistaan, omaa agendaansa ja (ihmis)arvoaan, kun itse huomaa olevansa erilainen, keskiarvosta poikkeava yksilö.

Onneksi näyttää siltä, että äänioikeutettujen aikuisten maailmassa on sympatiaa, oikeudentuntoa ja tasa-arvolle kannatusta. Tasa-arvon vaatiminen ja toivominen ei ole sinisilmäistä haihattelua, vaikka lienee tosiasia, että ihmiset tulevat aina arvottamaan toisiaan joillakin kriteereillä. Nämä kriteerit eivät kuitenkaan saisi olla syntymässä annettuja asioita, kuten ihonväri, sukupuoli, kansalaisuus tai seksuaalinen suuntautuminen. Vaikka täydellinen tasa-arvo olisikin utopia, siihen tulisi silti kaikin keinoin pyrkiä.

Siispä: Tahdon 2013!

torstai 14. maaliskuuta 2013

Pikku Naisia

Soundtrack: Stella - Totuuden Henki

Naiset ovat ystäviä.
Naiset ovat siskoja, äitejä ja tätejä.
Tuuliviirejä.
Huolehtijoita ja terapeutteja, eivätkä vain ammatin puolesta.
Naiset ovat selkäänpuukottajia.
Seläntakanapuhujia.
Vahvoja.
Rasittavia.
Kieroilevia.
Helliä.
Hymyileviä.
Naiset ovat pehmeitä ja suloisia.

Ihmisyys on niin moniulotteista, että on vaikea käsittää kaikkien näiden ominaisuuksien löytyvän omasta itsestä. Haluamme kantaa mukanamme ihanteilla kuorrutettua kuvaa itsestämme reiluuden perikuvina, parhaina ystävinä, siskohengen ylläpitäjinä ja tasa-arvoaatteen edelläkävijöinä. Syntimme ja pienet heikkoutemme lakaistaan tilanteen tullen mieluusti maton alle. Omasta ja samanhenkisten sisarten toimesta.

Kun seesteistä porvariselämäämme sohitaan riittävästi, meistä kuoriutuu kostonhimoisia syöjättäriä. Loukkaannumme helposti vereslihalle, ja vaikka ensin vetäydymme parantelemaan haavoja poteroihimme, alkaa pieni sisäinen Pahatar nostaa päätään.

Savu nousee korvista, sieraimet syöksevät tulta, kun materiaalia kerätään ja se lopulta syljetään pilkkakirveen niskaan. Taistelu omasta reviiristä ei ole reilua, eikä mikään ole enää pyhää. Ystävyys, luottamus ja arvostus rikkoutuvat pieniksi sirusiksi, kun juorujen pitkät lonkerot vapautetaan tekemään sitä, mitä ne parhaiten osaavat.

Useimmiten naiseudestaan saa olla ylpeä. Voi kaikella ymmärryksellään iloita siitä, että on syntynyt myötätuntoiseksi ihmiseksi, ja kasvanut ystävien ja rakkaiden keskellä. Joinain päivinä tunnen kuitenkin vastustamatonta halua luoda nahkani kaikesta pahasta, mihin tiedän olevani kykenevä. On helppoa unohtaa, että kolikolla on kaksi puolta. Valitsemalla yhden hylkään väistämättä toisen.

Kieriskelen rakkaudessa, suojeluhalussa, ystävyydessä, kostossa, juoruilussa ja hävyttömän likapyykin pesuvedessä niin, että koko asetelma kuvottaa itseänikin. Silti jaksan hämmästellä, miten monia erilaisia tunteita ja hämmennyksiä aina vain tulee eteen. Toisina päivinä sitä luulee, että on itkenyt ja nauranut riittävästi yhdelle elämälle, eikä mikään enää jaksa yllättää. Ja heti seuraavana päivänä huomaan hämmästyväni ja ilahtuvani syvästi asioista, jotka jälkikäteen ajatellen tuntuvat vain loogisilta käännöksiltä universumin suuressa suunnitelmassa, mutta joita pieni ihminen ei ole osannut ennustaa.

"Mikään ei ole sitä miltä näyttää". Luulisi, että kaikkien kirjojen, elokuvien ja muiden tajuntaa laajentavien tarinoiden jälkeen ei olisi yllätys, että naamioiden takaa paljastuu vaikka ja mitä, hyvässä ja huonossa. Silti fraasi saa täyden merkityksensä vasta kun omalle kohdalle jysähtää tilanne, josta ei päästä vilauttelemalla vain kaunista kantta.
Pitäisikö tästä ihmisyytensä sekamelskasta ahdistua, vai voiko sen kanssa oppia elämään, voiko sen hyväksyä?