Joulun aika vilahtaa aina niin nopeasti, ettei sitä ehdi muuttaa tekstiksi. Jälleen on takana leppoisa joulu perheen kanssa ja herkkukaukaloiden äärellä. Mukana menossa olivat minun ja puolisoni lisäksi äitini miehineen, siskoni, isovanhemmat ja äidin täti, velipuoli ja tämän tyttöystävä. Tässä joulussa oli erityispiirteensä: Läsnä ei ollut enää alaikäisiä, kun velikin täytti viimein nuo maagiset kahdeksantoista vuotta. Tästä joulusta mieleen jää aito tunnelma ja erityinen lämminhenkisyys: Ihmiset todella arvostivat aikaansa yhdessä läheisten kanssa.
 |
| Saimme kivasti joulukortteja ystäviltä... |
Vuotta vaihdettiin kotosalla koirain kanssa, jotta kenellekään ei pääsisi syntymään traumoja ilotulitteiden äänistä. Rauhallista ja mukavaa, sekä ehkä pieni protesti pakkojuhlintaa vastaan. Jos ihmiset haluavat vaihtaa vuotta umpihumalassa lumihangessa, se heille suotakoon. Ilotulitteet ja niiden yksinkertaiset räjäyttelijät sen sijaan saavat täältä täyslaidallisen: Räjäyttelevät rahansa ilmaan kalliilla tulitteilla, säikäyttäen tällä toiminnallaan kaiken elollisen puoleksi vuorokaudeksi täyteen paniikkiin. Eikä tämä ilonpito todellakaan rajoitu sille sallittuun aikaan, vaan paukuttelu alkaa hyvissäajoin ennen sallittua ja päättyy kokonaan vasta puolentoista viikon jälkeen. Sen jälkeen kun tulin ajatelleeksi asiaa oravien, lintujen, kissojen, koirien ja muiden "yhteiseläjien" kannalta, en olisi enää kuunaan voinut räjäyttää yhtään rakettia. Lisäksi asiassa on rumuusaspekti: Rakettielämys ei voi korvata sitä vitutuksen määrää, mikä seuraa tammikuun roskissakahlaamisesta. Mustuneita, taivaaltapudonneita ja ainakin osin hajoamattomia räjähteitä löytyy kaikilta nurmikentiltä, pusikoista ja pihoilta vielä juhannuksenakin.
Vuoden pimein aika on nyt kuitenkin selätetty, ja pikkuhiljaa odotellaan kevättä. Luvassa on vaikka mitä ja mukavaa, joten onni on vain olla ja yrittää parhaansa mukaan oppia töissä ja töiden ulkopuolella. Haistelen, että työrintamalla koittavat vielä haastavat ajat, mutta tätähän olen odottanut, tilaisuutta näyttää taistelijan luontoa, realisoida potentiaalini. Päällimmäinen tunne on kiitollisuus.
Olen onnellinen ja kiitollinen siitä kaikesta, mitä juuri nyt tapahtuu. Huomaan, että asenteeni on alkanut kehittyä, enkä enää voisi kuvitella palaavani sinne mistä tulin ja siihen, kuinka paha olo minulla on ollut. Muistan sen tunteen, mutten enää voi nähdä suostuvani siihen. Vaikka syyt ovatkin tiedossani, mietin silti, miten ikinä jaksoin kaikki ne vuodet. Annan itselleni pisteitä pitkäpinnaisuudesta ja kärsivällisyydestä, mutta toisaalta ruoskin itseäni saamattomuudesta ja kärsimykseen alistumisesta. Opettavaista se kaikki on ollut, ja se on parasta, mitä voin aiheesta sanoa.
Viikonloppu, ihanata. Tänään heitän huoleni, ja kerään niistä tärkeimmät taas mukaani maanantaina, jos sen tarpeelliseksi katson.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti