sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Thank You, Johnny Weir

Nukkuakin pitäisi, mutta pakko on tallentaa tunnelmat.

Kuinka mahtava kisaviikonloppu on ollut?! Mieletön!
Kuinka liekeissä voi olla tällaisesta turkiskaulustätien eliittilajista, jonne, kuten eräs urheilija asian on ilmaissut, keräännytään katselemaan hyväkroppaisia ihmisiä vähissä vaatteissa. No, näköjään täysissä täpinöissä!

Kyllä se on vaan hienoa, kun saa ihka elävänä todistaa huippuluistelijoiden suorituksia. Pelkkä kilpailun seuraaminen olisi ollut mahtavaa, mutta ei ole mitään siistimpää, kuin olla mukana taustatiimissä, joka kilpailun järjestää.

Olin pienenä rasittava, mutta innostunut rääpäle. Toisen samanlaisen kanssa kiersimme niin paljon pääkaupunkiseudun kilpailuja kuin ikinä ehdimme, keräsimme nimikirjoituksia ja kannoimme luistelijoille ruusuja. Oli iki-ihanaa päästä vaihtamaan muutama sana suosikkiensa kanssa ja elää kisahuumaa.

Ajattelin, että luistelijoiden fanitus hellittäisi aikanaan. Ja onhan tässä muutama vuosi välissä vierähtänytkin. Mutta niinhän tämä viikonloppu osoitti, että kyllä aikuinenkin täti jaksaa innostua luistelun suurista tähdistä, ja mikä ettei vähän pienemmistäkin, sympaattisista urheilijanuorista.

Koska kuulun järjestävään organisaatioon, pitää innokkuuttaan hillitä asiaankuuluvasti. Lienee luistelijalle riittävästi, että hallilla liikkuessa tulee ihmisiä jatkuvalla syötöllä juttelemaan, ottamaan kuvia, pyytämään niitä nimikirjoituksia: meidän tehtävämme on toimia ammattimaisesti ja antaa luistelijoille rauha tehdä työnsä.

                                                             Kuva: Susanne Schuetz / Suomen taitoluisteluliiton sivut

Niinpä olen tyytynyt kiltisti ihastelemaan Johnny Weiriä etäämmältä (vai olenkohan, miettikää sitä!). Pääsin vaihtamaan hänen kanssaan muutamia lauseita, ja joka kerran ihastuin uudestaan ja enemmän. Oli haikeaa lähteä hallilta tänään, sillä se saattoi olla viimeinen kerta, kun koskaan tapaan häntä. Mutta näillä muistoilla jaksaa pitkälle eteenpäin.

Huomionarvoista tässä on se, että Johnny ei herätä kiinnostusta mies-nainen-akselilla, vaan kiinnostavaa hänessä on nimenomaan hänen persoonansa, hänen ilmeinen monilahjakkuutensa ja luonnollisesti, mahtava tyyli, joka kulkee hänen mukanaan kaikkialle. Erikoiset esiintymisasut, designerlaukut, huolitellut kasvot ja hiukset sekä pehmeä ääni ja ujo katse.

Tieto siitä, että Johnny on kuvien takana aivan oikea ihminen, antaa minulle toivoa. Ja minulle on aivan yhdentekevää, ymmärtääkö kukaan mitä tarkoitan.

Toivoa mistä? En tiedä. Kenties siitä, ettei kaikki elämä olekaan oravanpyörää, ravaamista töistä kotiin ja kotoa töihin. Ettei kaikkien elämä olekaan samanlaista, tasaista pyristelyä, vaan on Johnnyn kaltaisia edelläkävijöitä, jotka näyttävät esimerkkiä: Meille kaikille on paikkamme, ja jokainen meistä saa olla sellainen kuin on. Erilaisuudessa on rohkeutta, tavoitteita, anarkiaakin. Sen ei tarvitse olla rajua tai rähjäävää: Riittää, kun lahjakkaat ihmiset valjastavat kykynsä ja pyrkimyksensä paremman maailman toivossa.

Tänään jäähallilla koettiin upeita urheilullisia hetkiä. Mutta parhaita hetkiä olivat ne, kun ymmärsin, että hallilla on ihmisiä joka puolelta maailmaa, ja kaikki osoittavat suosiotaan urheilijoille ja ihmisille. Johnny Weir on astunut ulos kaapista, mutta yleisö ei ole hylännyt, eikä unohtanut. Huippu-urheilussa (eikä vain taitoluistelussa!) piileekin yksi avain tasa-arvoisempaan tulevaisuuteen ja uudenlaiseen yhteiskuntanormistoon, jossa ihmisiä ei laitettaisi niin tiukasti liekaan ja lokeroon.

Yhtäkkiä on helpompi hengittää. So there is hope.
Päivän teemabiisi:  Sarah Brightman - Who wants to live forever

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Winds of Change

 Hupsista. On tainnut kulua luvattoman kauan siitä, kun viimeksi sormet juoksivat näppäimistöllä. Yritän tavoittaa sen, mikä on viimeisten v...