perjantai 26. lokakuuta 2012

Viikonloppu ja ensilumi




Kylläpä väsyttää. Viikonloppu on taas koittanut, ja tuntuu lohdulliselta tietää, ettei huomenna kutsu toimisto, vaan kotona saa nyhjätä niin paljon kuin sielu sietää.
Viikko oli raskas, ja työt vaativat veronsa. Melkein kolme kuukautta uutta työtä on jo takana. Huomasin ensimmäistä kertaa viime viikon lopulla, että jonkinlaista ammattiosaamista alkaa jo kerääntyä. Työkaverit ja esimies intoutuivat sanomaan, että olen päässyt todella hyvin töihini kiinni ja pärjään hyvin. Itse näen tilanteen niin, että sen alun ison kysymysmerkin jälkeen alan pikkuhiljaa ymmärtää kenestä milloinkin puhutaan, enkä enää ole NIIN kiinni kaikkien kollegoitteni hihoissa kuin alussa.

Varsinaiseen ammattitaitoon on vielä matkaa, mutta on palkitsevaa huomata, että pieniä asioita on jo tarttunut plakkariin, ja ennen kaikkea kasvuni on henkistä sorttia. Työntekijän identiteettini muokkautuu koko ajan, mutta ensimmäistä kertaa huomasin edistysaskeleen selvästi. Olen tuhlannut oletettua potentiaaliani niin monta vuotta. Pelkäsin, että kenties siinä on kaikki mitä osaan. Kenties minun oli tarkoitus jäädä vanhaan työhöni ja tyytyä haaveilemaan siitä, että jonain päivänä voisin kutsua itseäni jonkin alan ammattilaiseksi. Tuntuu huikean helpottavalta huomata vihdoin, että olin haaveineni sittenkin oikeassa.

Odotin viikonlopun alkamista, jotta pääsisin viimein siivoamaan asuntoamme. Näyttää kuitenkin siltä, etten jaksa tänään liikauttaa eväänikään. Ei kai heti tarvitsekaan kaikkea tehdä. Puoliso kyläilee maakunnissa viikonlopun, joten siivousaikataulut on järjesteltävä ainoastaan karvakuonojen ulkoilureissujen mukaan.
Alma ja Hansu, pienet mukavuudenhaluiset ystäväiseni.
Ai juu, viime yönä satoi ensilumi. Ei sitä paljon ole, mutta sai aikaan iloista mieltä ja joulun odotustakin. Pimein syksy lienee ohitse.

Nostalginen vanha biisi, jonka muistan vuosien takaa - se tuntuu jotenkin liittyvän talviseen vuodenaikaan ja jäiseen maahan, vaikkei siitä millään tavalla kerro. Teini-ikäisenä tämä oli loistava biisi, ja kyllä sitä vieläkin mielellään kuuntelee. Maisema tätä kuunnellessa, mielessäni, on pimeä talvi-ilta. Hengitys höyryää kun kurkotan huoneeni ikkunasta ulos. Mietin, tuleeko minusta koskaan aikuista ymmärtämään tarkemmin laulun sanoja.

Translation: It's been a tough week. I'm so glad I got the opportunity to work here, it's lifted my spirits and made me feel like I might actually be worth a decent job without te constant humiliation... Today is my day off and I'm not going to move a muscle. Cleaning up can wait, so can everything else.
The song is an oldie from the late 90's and for some reason it brings me memories of frosty winters, dreaming on my window sill at home. Oh, good times.

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Thank You, Johnny Weir

Nukkuakin pitäisi, mutta pakko on tallentaa tunnelmat.

Kuinka mahtava kisaviikonloppu on ollut?! Mieletön!
Kuinka liekeissä voi olla tällaisesta turkiskaulustätien eliittilajista, jonne, kuten eräs urheilija asian on ilmaissut, keräännytään katselemaan hyväkroppaisia ihmisiä vähissä vaatteissa. No, näköjään täysissä täpinöissä!

Kyllä se on vaan hienoa, kun saa ihka elävänä todistaa huippuluistelijoiden suorituksia. Pelkkä kilpailun seuraaminen olisi ollut mahtavaa, mutta ei ole mitään siistimpää, kuin olla mukana taustatiimissä, joka kilpailun järjestää.

Olin pienenä rasittava, mutta innostunut rääpäle. Toisen samanlaisen kanssa kiersimme niin paljon pääkaupunkiseudun kilpailuja kuin ikinä ehdimme, keräsimme nimikirjoituksia ja kannoimme luistelijoille ruusuja. Oli iki-ihanaa päästä vaihtamaan muutama sana suosikkiensa kanssa ja elää kisahuumaa.

Ajattelin, että luistelijoiden fanitus hellittäisi aikanaan. Ja onhan tässä muutama vuosi välissä vierähtänytkin. Mutta niinhän tämä viikonloppu osoitti, että kyllä aikuinenkin täti jaksaa innostua luistelun suurista tähdistä, ja mikä ettei vähän pienemmistäkin, sympaattisista urheilijanuorista.

Koska kuulun järjestävään organisaatioon, pitää innokkuuttaan hillitä asiaankuuluvasti. Lienee luistelijalle riittävästi, että hallilla liikkuessa tulee ihmisiä jatkuvalla syötöllä juttelemaan, ottamaan kuvia, pyytämään niitä nimikirjoituksia: meidän tehtävämme on toimia ammattimaisesti ja antaa luistelijoille rauha tehdä työnsä.

                                                             Kuva: Susanne Schuetz / Suomen taitoluisteluliiton sivut

Niinpä olen tyytynyt kiltisti ihastelemaan Johnny Weiriä etäämmältä (vai olenkohan, miettikää sitä!). Pääsin vaihtamaan hänen kanssaan muutamia lauseita, ja joka kerran ihastuin uudestaan ja enemmän. Oli haikeaa lähteä hallilta tänään, sillä se saattoi olla viimeinen kerta, kun koskaan tapaan häntä. Mutta näillä muistoilla jaksaa pitkälle eteenpäin.

Huomionarvoista tässä on se, että Johnny ei herätä kiinnostusta mies-nainen-akselilla, vaan kiinnostavaa hänessä on nimenomaan hänen persoonansa, hänen ilmeinen monilahjakkuutensa ja luonnollisesti, mahtava tyyli, joka kulkee hänen mukanaan kaikkialle. Erikoiset esiintymisasut, designerlaukut, huolitellut kasvot ja hiukset sekä pehmeä ääni ja ujo katse.

Tieto siitä, että Johnny on kuvien takana aivan oikea ihminen, antaa minulle toivoa. Ja minulle on aivan yhdentekevää, ymmärtääkö kukaan mitä tarkoitan.

Toivoa mistä? En tiedä. Kenties siitä, ettei kaikki elämä olekaan oravanpyörää, ravaamista töistä kotiin ja kotoa töihin. Ettei kaikkien elämä olekaan samanlaista, tasaista pyristelyä, vaan on Johnnyn kaltaisia edelläkävijöitä, jotka näyttävät esimerkkiä: Meille kaikille on paikkamme, ja jokainen meistä saa olla sellainen kuin on. Erilaisuudessa on rohkeutta, tavoitteita, anarkiaakin. Sen ei tarvitse olla rajua tai rähjäävää: Riittää, kun lahjakkaat ihmiset valjastavat kykynsä ja pyrkimyksensä paremman maailman toivossa.

Tänään jäähallilla koettiin upeita urheilullisia hetkiä. Mutta parhaita hetkiä olivat ne, kun ymmärsin, että hallilla on ihmisiä joka puolelta maailmaa, ja kaikki osoittavat suosiotaan urheilijoille ja ihmisille. Johnny Weir on astunut ulos kaapista, mutta yleisö ei ole hylännyt, eikä unohtanut. Huippu-urheilussa (eikä vain taitoluistelussa!) piileekin yksi avain tasa-arvoisempaan tulevaisuuteen ja uudenlaiseen yhteiskuntanormistoon, jossa ihmisiä ei laitettaisi niin tiukasti liekaan ja lokeroon.

Yhtäkkiä on helpompi hengittää. So there is hope.
Päivän teemabiisi:  Sarah Brightman - Who wants to live forever

maanantai 1. lokakuuta 2012

Ihana, ihanampi, Elsa

Ihanainen kissamme Elsa on saavuttanut korkeahkon 17,5 vuoden iän.
Elsa on ihana kisu. Koko elämänsä se on nauttinut hyvästä ruuasta sekä ulkoilusta, ajoittaisesta hiirestyksestäkin. Elsa on viisas, kiltti ja hyväntahtoinen. Se on myös aina ollut leikkisä ja seurankipeä.
Valitettavasti Elsa on sairastunut. Sillä on munuaisten vajaatoiminta, eikä lääkitys ole tehonnut toivotulla tavalla. Muutamassa viikossa sen kunto on heikentynyt niin, että kissan liikkeet ovat hitaita ja epävarmoja, Elsa ei enää syö, ja näyttää vain odottavan...
Kävimme siippani sekä koirasten kanssa eilen jättämässä Elsalle jäähyväiset äitini luona. Se kehräsi, kun silitimme.
Huomenna Elsan on aika siirtyä kisujen taivaaseen. Päätös on raskas, sillä Elsa on perheenjäsen. Se on ollut sitä yli puolet eliniästäni. On vaikea suhtautua siihen, että rakkaan lemmikkinsä joutuu nukuttamaan. Täytyy vain muistaa, että se on tuolle ihanalle kissavanhukselle viimeinen, rakkaudellinen teko. Meidän tunteemme ovat toissijaisia, tärkeintä on se, että Elsa saa arvokkaan lopun arvokkaalle elämälleen.

Elsa Amanda, 8.6.1995 - 2.10.2012
Toivon, että Elsa tietää, kuinka paljon sitä on rakastettu, ja kuinka toivomme, että ratkaisu on hänen parhaakseen.

Rest in peace, kaunis, rakas kisunen. Muistamme sinut.

Heureka!

 
Vaatii näköjään jonkinlaisia elämänhallinnan aakkosia olla pillastumatta pienessä vastatuulessa. Alan kai vihdoinkin päästä käsiksi niihin työkaluihin, joita jokainen meistä kantaa mukanaan, mutta joihin vain osalla meistä on riittävästi aikaa perehtyä.

On kivinen tie opetella uuteen työhön, on opettavaista nöyrtyä kyselemään, kuuntelemaan, imemään itseensä oppia viisaammiltaan. Nyt jo täydet kaksi kuukautta uutta uraputkea takana, ja toivottavasti tällä viikolla onnistun säilyttämään zeniläisen tyyneyteni: vain siten olen tehokas ja pystyn työskentelemään tarvittavalla teholla.
Alan ymmärtää, että menneiden vatvominen ja ongelmiin keskittyminen vie huiman paljon kapasiteettia. Aivot ovat kuin mikä tahansa muu tallennusväline: Käytössä on rajallinen määrä informaatiota, ja infotulvaa kannattaa säädellä tarpeen ja tarkoituksen mukaan.

Olen jo törmännyt tilanteisiin, joissa ensireaktio on täydellinen paniikki ja siitä johtuva hermostuminen. Viime päivien paineessa olen kuitenkin alkanut huomata, että asioiden välttely, hermostuminen ja tilanteesta peruuttaminen eivät ratkaise itse ongelmia, eivätkä myöskään opeta mitään. Olen onnistunut löytämään nöyrän asenteen työhön. Nyt menen ongelmia kohti pragmaattisemmin kuin ennen. Kaikki selviää, kun ottaa selvää. Jostain pienestä kohti jotain suurempaa, ja kas: Problem solved!



No, onpas tylsää. Päänsisäisten työkalujeni käyttöjärjestelmän päivitys lienee kiinnostavaa vain itselleni. But what are diaries for...