Olen väsynyt, mutta edelleen tasapainossa. Jatkuvalla syötöllä paukkuvat deadlinet ja hirvittävällä tahdilla tapahtuva uuden opettelu vievät paljon energiaa. Onneksi työkaverit ovat mukavia.
Melkoinen syksy, kaverit täyttävät pyöreitä vuosia, yksi kerrallaan. Olen joukon viimeinen alle kolmikymppinen, ja minullakin tämä askel on edessäni, hieman turhan pian. Mitäpä tiedän? Mitäpä uskon? Olen epäilemättä kypsempi, rauhallisempi ja harkitsevampi kuin kymmenen vuotta sitten. Vaikka vieläkin kannan neuroosejani, on epävarmuuteni vähentynyt. Alan kai vihdoinkin ymmärtää, että kaltaiselleni on ehkä sittenkin paikkansa tässä maailmassa. Kenties.
 | |
| 30-vuotiskukat. |
On hassua, kuinka kymmenessä vuodessa muuttuu. Eikä sittenkään muutu. Ajan kulumisesta muistuttavat yhä kauemmas unohtuvat kouluajat, mutta myös muutokset läheisissä ihmisissä. Kymmenen vuotta on kulunut yhdessä hujauksessa, mutta jälkiä on jäänyt muihinkin kuin minuun. Vanhempani ovat yhtäkkiä melko lähellä eläkeikää. Isovanhempani ovat aina olleet virkeän nuorekkaita, mutta ikääntyminen alkaa näkyä heissäkin. Meillä on aina ollut perheen kesken läheiset suhteet.
Mummin rintasyöpä leikataan huomenna.
Ukin syöpä oli vuosia sitten. Ukin kohdalla en osannut huolestua. Ukki on teräsmies, ja oli alusta asti selvää, että hän selviää sairaudestaan voittajana. Mummin laita on toisin. Mummi on hyväkuntoinen, toimelias ja virkeä, mutta myös jollakin tapaa hauraampi ja herkempi. Ehkä olen "mummin tyttö", aina on puhuttu siitä, kuinka muistutan mummia kun hän oli nuori.
Paljon rakkautta mummille, toivottavasti kaikki menee hyvin ja suunnitelman mukaisesti. Taas seuraavat kymmenen vuotta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti