sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Alanis ja uusi unelma

Elämässä on hyvä olla tavoitteita. Joitakin superjuttuja, jotka ovat mahdollisia mutta erityisiä. Asioita, jotka vaativat oikeat olosuhteet ja suunnittelua. Kun vihdoin pääsin Alanis Morissetten konserttiin heinäkuun kymmenentenä päivänä tänä kesänä Berliinissä, täyttyi yksi pitkäaikaisimmista toiveistani.
Oli aika siistiä päästä näin mahtavalle keikalle. Linnoitus oli kaunis ja pääsimme näkemään Alanisin läheltä.

On vaikea sanoa, mikä Alanisissa niin päättymättömästi viehättää. Olen kuunnellut hänen musiikkiaan vuodesta 1995, yli viisitoista vuotta. En halua ylianalysoida asiaa, Alanis on minulle kasvutarina, ystävä, ymmärtäjä, laulattaja, turva, opettaja, rakkaus ja rohkeus. Konsertti oli ainutlaatuinen, hieno kokemus. Se oli juuri sitä, mitä olin vuosikymmenen toivonut ja odottanut, sekä juuri sopivasti enemmän.
Vaikka laulajan idolisointi kuulostaa teini-ikäisten touhuilta, katson olevani onnekas saadessani tuntea näin voimakkaasti. Musiikin pitäisikin olla juovuttava, häkellyttävä, hullaannuttava kokemus.

Huomaan olleeni jonkinasteisessa kriisissä konsertin jälkeen. Tämän unelman täytyttyä ei yhtäkkiä ollutkaan mitään, mitä intohimoisesti odottaa. Onneksi viimein tänään muistin erään toivoskelemani asian. Jo vuoden 1992 Barcelonan kesäolympialaisten aikaan haaveilin, että saisin olla osa olympiahuumaa, kisaturistina paikan päällä, kun huippuunsa trimmatut urheilijat metsästävät maailmanennätyksiä ja korkeimpia arvokisasijoituksia.

Seuraavaksi ryhdynkin siis suunnittelemaan kesäolympialaismatkaa. Lontoon kisat olisivat olleet ideaaliset tähän tarkoitukseen, sillä rakastuin kaupunkiin viime joulukuussa. Se vaati vain kolme päivää, mutta tiedän tahtovani takaisin, toivottavasti ainakin viikoksi. Tällä haavaa kisaturisteiluun ei kuitenkaan olisi ollut minkäänlaisia resursseja. Se ei kuitenkaan estä haaveilemasta, päinvastoin.

Kesäolympialaiset 2016 järjestetään Rio de Janeirossa. Etelä-Amerikassa on aiemmin järjestetty vain yhdet olympiakisat. En ole koskaan käynyt koko maanosassa, joten olympiareissu kuulostaa enemmän kuin sopivalta tarkoitukseen. Sormeni syyhyävät jo valmistelemaan, mutta lienee aavistuksen aikaista sanoa, mikä meininki on neljän vuoden kuluttua. Mutta olisihan se hienoa nähdä, kun joku voittaa olympiakultaa. Tai kuten juuri televisiossa edessäni, voittaa olympiakultaa maailmanennätysajalla. Huhhuh.

Translation: It's very hard to say what brings me back to Alanis Morissette year after year. In July one of my most treasured dreams came true, I finally saw Alanis live after 11 years of waiting. Alanis once visited Helsinki, but the day was the day I graduated from senior high and I couldn't go to the concert. This has been a nearly traumatic situation for me and I've searched an opportunity for years. And in the spring I noticed Alanis was coming to Berlin, Germany. Without knowing if I was able to get anyone go with me, I booked two tickets for the outdoor concert. I was finally an adult and capable of doing something like this without thinking twice. Yes, there was a slight problem with my budget, but this is why I got my credit card in the first place. I know it sounds like a credit card ad, but I got that friggin' card to be able to realise my dreams once in a while.
And I truly got my money's worth. She was amazing and between all the crying (very unexpected of me to burst into tears like a miserable teenager) I felt like I was never more alive. We heard all the best songs, the classics and a few more, and afterwards I felt like I had seen enough and could live my life in peace and die happy.


It's time to find new dreams. You can't possibly top Alanis, but I bet there are plenty of things for me to see and experience and get psyched about. Like the Olympics. Winter or summer. I bet it's going to be pretty cool (hot!) in 2016 Rio de Janeiro... 

lauantai 28. heinäkuuta 2012

R.I.P. Billy Allen Thomas

Vuoden (penkki)urheilullinen kohokohta on viimein täällä! Lontoon olympialaiset starttaavat tuossa tuokiossa, virallisine avajaismenoineen. Vaikka oma urheilu-urani on taaksejäänyttä elämää, olen edelleen innokas fani. Nyt edessä on tiukka pariviikkoinen. Tiedossa on huippukovaa kilpailua, jännitystä, toivottavasti muutamia ennätyksiäkin. On mieletöntä seurata huippu-urheilijoiden työskentelyä, vaikka se tapahtuukin vain television välityksellä. Kenen hermo kestää, kenen viimeistely on onnistunut? Syntyykö oma ennätys, edustusmaan uusi ennätys, jopa maailmanennätys?

Tänä kesänä pyörähdin myös Helsingin olympiastadionilla katsomassa yleisurheilun EM-kisoja. Vaikka katsomot eivät täynnä olleetkaan, oli stadikalla mahtava tunnelma. Tuntui ainutlaatuiselta nähdä niin kovia suorituksia ja huippuunsa treenattuja urheilijoita pääkaupungissamme, kotikaupungissani. Urheilussa on taikaa. Jopa penkkisellaisessa.

Saisipa Ally McBealin loput tuotantokaudet dvd:nä jostain. Vinkkejä otetaan vastaan! Puolisoni ollessa reissussa olen nauttinut viikon mittaisen työttömyysputkeni ensimmäisistä päivistä kaikessa rauhassa. Eli tuijottanut sarjan kolmatta tuotantokautta. Voi Billy, minkä teit! En koskaan itke elokuvissa. Siis teatterissa. Hillitsen itseni myös seurassa: En väännä vettä nyyttiin julkisesti. Ally McBeal on komediasarja, mutta kolmannen tuotantokauden aikana olen vollottanut kuin vesiputous. Nämä jaksot muistan ulkoa, mutta viimeisten tuotantokausien tapahtumat ovat haihtuneet mielestäni. No, sen vain sanon, että David E. Kelley on tiennyt mitä teki. Sarja on sanalla sanoen loistava, ja Calista Flockhart nainen paikallaan. 

In the end,
Love is all that matters.

Huomenna tiedossa kodinhengettäryyttä ja ulkoilua hyvässä seurassa. Olen vapaa, ja aion nauttia siitä koko viikon. Ei pitkän tähtäimen suunnitelmia, vaan leppoisaa oleskelua, kiireetöntä nautiskelua ja rauhallista fiilistelyä.

Edit: Discshopista löytyy! Se kävi helpommin kuin luulin. Kaudet 4&5. Pitänee tilata, kun finanssitilanne sallii. Tahtoo!

torstai 26. heinäkuuta 2012

Kirkan sanoin

Hetki lyö....

Yön tunnit ovat suosikkejani, vaikka useimmiten vietänkin ne syvässä unessa kuin pieni karhu. Jostain syystä huominen jännittää. Näistä viimeisistä, kiduttavan hitaista tunneista haluaisi ottaa kaiken irti, vaikka olenkin odottanut, että kello lyö 17. Siis huomenna. Tai no, tänäänhän se jo tapahtuu.
15 tuntia, ja olen vapaa. No, jos en vapaa, niin ainakin turvaton ja irrallinen. Mutta sitä on toivottu jo niin kauan. On aika uskaltaa ottaa vastuu elämästään ja tehdä ratkaisuja pienellä riskillä. 

Kellohan on jo vaikka mitä. Ei ihme, että olen levoton. Olen nyt ollut hereillä 20 tuntia, mikä on meikäläisen unenlahjoilla valtava saavutus (tai törkeä univaje). Josko sitä nukkuisi seuraavat seitsemän tuntia, ja jatkaisi sitten fiilistelyä?

Yöllinen fiilisbiisi: Evanescence - Hello

tiistai 24. heinäkuuta 2012

True revelation

Kuinka saavutetaan zeniläinen tyyneys?

Pohditaan kaikkea, mikä saattaa ahdistaa ja kerätään eksistentiaalinen kriisi. Tähän tarkoitukseen sopivat hyvin esimerkiksi erilaiset ikävaiheet (kolmikymppisyys) sekä meneillään oleva ihmissuhdetilanne. Jos ei vielä kiristä tarpeeksi, suosittelen lisäämään keitokseen esimerkiksi päätökset lastentekemisestä ja ammatillisista, toistaiseksi toteutumattomista tavoitteista. Kun tunne-elämä on täydellisessä kaaoksessa, soitellaan puolisolle töihin ja jaetaan tuntemukset niin, että toinenkin hitusen hermostuu.

Onneksi muutaman tunnin harkinta-aika (jäljellä ollut työaika) tyynnytti ajatuksiani. Kaiken kaaoksen keskellä palasin peruslähtökohtiin. Kaikki on hyvin. Paremmin kuin hyvin. Parisuhde on kunnossa, asumme hyvässä asunnossa ja meillä on kaksi ihanaa koiraa. Lisäksi aloitan reilun viikon kuluttua unelmatyöni. Tämä on niitä harvoja hetkiä elämässäni, kun elämäni näyttää, ei vain hyvältä, vaan loistavalta. Niin hyvältä kuin voin vain toivoa. 

Ilmeisesti hermojärjestelmääni ei ole piuhoitettu toimimaan pelkästään rentouttavilla faktoilla. Kun kaikki on hyvin, kiskaisen hepulit siitä, että kaikki on kunnossa. Olen tottunut siihen, että johonkin sattuu - joko ruumiillisesti tai henkisesti, yleensä molempia. On hämmentävää istua junassa ja tajuta yhtäkkiä, että asiat eivät ole olleet näin hyvin yhdeksään vuoteen. No sanotaan suoraan. Ikinä. 

Voisikohan sitä heittäytyä täysin holtittomaksi ja ... nauttia tästä? Hetken?

Viikon biisi: Alanis Morissette - Guardian

Kunnes kuolema korjaa

Eilen illalla oli vaikea saada unta. Muutaman päivän sisällä on tullut kaveripiirissä useampiakin uutisia kihloista ja vauvoista. Tätähän se nyt on, kun ystäväpiirin ikähaarukka on kahdestakymmenestäkuudesta kolmeenkymmeneenviiteen. Opiskelut ovat loppusuoralla tai valmiit, ja kun töihin on päästy, on aika alkaa miettiä elämän suuria kysymyksiä. 

Vituttaa koko aikuistumisen konsepti. Vetääkö ihmisen biologia vieläkin niin vahvasti, että suurin osa katsoo tarpeelliseksi hurauttaa naimisiin ja tehdä lapsia heti, kun päästään "siihen ikään" ja turvallisen aikuisuuden puolelle? Se tuntuu konseptilta, joka oli suotava vaihtoehto vanhempieni sukupolvelle, mutta jostain syystä ei tunnu minusta lainkaan kiinnostavalta enää 2010-luvulla.

Turtumus. Sitähän tämä on. Ihmisten kihlajais-, hää- ja lapsiuutiset eivät oikeastaan enää nostata kulmakarvojani, saati sitten suupieliäni. Yksi sun toinenhan tässä nyt naimisiin menee. Ja niitä lapsia. Plop plop. Toivon tottakai, että ystäväni löytävät itselleen unelmiensa kumppanit ja elävät elämänsä onnellisina hamaan loppuun asti. Jokainen saa tietenkin tehdä omat ratkaisunsa, ja jokainen kantaa niistä oman vastuunsa. Ystävänä voin vain toivoa, että kaikki menee hyvin.

Olen kuitenkin tullut kyyniseksi. Tiedän, että joka toinen avioliitto päättyy eroon. Onko siis mitään mieltä tavoitella parisuhdetta, joka kestäisi "kunnes kuolema meidät erottaa"? Tuntuu valheelliselta edes hypätä sellaiseen instituutioon. Ajatus avioliiton pysyvyydestä ja onnellisuudesta on toiveajattelua. Lasten saaminen tuntuu ajatuksena ansalta, jolla sidotaan suhteen toinen osapuoli ikuisiksi ajoiksi kiinni omaan elämään. Vaikka aviomies tai -vaimo osoittautuisi täydelliseksi paskiaiseksi, on välissä silti lapsi tai useampi, joiden vuoksi ja joiden kautta yhteiselämää on pakko jatkaa, vaikka avioliiton purkaisikin.

Onko angstin taustalla jotain muuta? Olen itse haluton tekemään elämääni koskevia suuria ratkaisuja. En halua kihloihin, en uskaltaisi vannoa vihkivaloja. Jos lapsen tekee, se on loppuelämän projekti. Lapsesta ei pääse eroon, ja vaikka pääsisikin, ei huolehtiminen loppuisi koskaan. Haluan olla vapaa, mutta mitä oikeastaan sillä vapaudella teen? Ja miksi muut uskaltavat tehdä näin suuria päätöksiä? Ovatko he varmoja? Kuinka tunteistaan ylipäänsä voisi olla varma? Onko mikään koskaan varmaa? 

Mutta eikö maailma ole liian laaja ja suuri siihen, että itse rakentaisi elämänsä ja pesänsä yhteen kaupunginosaan? On niin paljon nähtävää ja tehtävää. En halua jakaa päätöksiäni tai valtaa omaan itseeni. Jos sanon meneväni jonnekin, en halua neuvotella asiasta, enkä olla kiinni kenessäkään. Itsekästä? Varmasti. Mutta se on tasa-arvoinen vaihtoehto, johon minulla yhtäkaikki on oikeus.

torstai 19. heinäkuuta 2012

Muutosta ilmassa

Uusi työ! Uusi työ!

Mahdottoman tärkeitä uutisia. 
Sain kuin sainkin havittelemani pestin. Tuntuu uskomattomalta, että kaikkien näiden vuosien jälkeen minulla on ensimmäistä kertaa työ, josta voin olla ylpeä! Kun kahden viikon kuluttua aloitan uudessa työssäni, loppuu vuosia jatkunut alemmuudentuntoinen pyöriskely sekä ajoittainen toivottomuus. Ensimmäistä kertaa ei hävetä kertoa, missä työskentelen, eikä sitä kertoessa tarvitse selitellä. Bim! Olen yhtäkkiä kunnon kansalainen, en enää haahuileva opiskelijanplanttu tai epäonnistunut maisteri.

Niinhän se on, että kaikki työ on arvokasta. Jos syvemmälle mennään, ei arvostukseen ja arvokkuuteen ansiotyötä tarvita lainkaan. Mutta se on toinen juttu se, eikä sillä ole ihmisten arkitodellisuuden kanssa paljoakaan tekemistä, väitän ma. 

Aiempi työni sattui olemaan sellainen, joka on erittäin kelpoinen työ nuorelle työelämää aloittelevalle tai opiskelijalle. On vain pakko sanoa, ettei se ole koskaan ollut millään tavalla alaa, jolla halusin työskennellä, eikä urasuunnitelmani ole koskaan liipannut läheltäkään. Siksi on niin tärkeää, että hampaat irvessä kärvistely on vihdoin päättynyt. Toivon, että tästä alkaa jonkinlainen urantynkä, joka toisi elämääni laatua ja mielekkyyttä. Elämänlaatu ja sen mielekkyys eivät tietenkään ole sidoksissa vain työhön, mutta kuten todettua: Niin suuri osa elämästä vietetään työpaikalla, että sen soisi olevan vähintäänkin tyydyttävää aikaa.

Noh, asiastapa kirjaimellisesti kukkaruukkuun: Tomaatit kasvavat humisten parvekkeellamme. Paprikantaimissa on jo vihreitä minipaprikoita! Elokuussa taitaa olla sadonkorjuun aika.... 




perjantai 6. heinäkuuta 2012

Tomaatintaimet parvekkeella

Kesä 2012. Uusia asioita tapahtuu, vähitellen kullakin osa-alueella. Sain viimein tarpeekseni keskiluokkaisesta, tai sanoisinko keski-ikäisestä, asumismuodosta. Muutin siippoineni ja koirineni rauhallisesta lähiöstä lähemmäs pääkaupungin melskettä. Täällä kaupungin laitamilla, junaradan varrella on helppoa ja mukavaa asua. Koiraset ovat sopeutuneet hyvin ja asuntokin alkaa muotoutua mukavaksi.

Työkuvioissa olen taistellut muutoksen puolesta, jumittamista vastaan. Pari rohkaisevaa haastattelua takana. Vielä elää toivo, että näistä ura urkenee. Kirjoitushommiin en tällä kertaa tähyä, mutta tiedossa olisi mieleinen työ, fantastisten asiantuntijoiden keskellä kiinnostavassa työympäristössä. Ensi viikko tuo valoa asiaan.

Mitäpä sitä kesäloman kunniaksi touhuilisi. Taidanpa kastella parvekkeelle sijoitetut hyötykasvimme. Tomaattia, paprikaa ja makeaa chilipaprikaa. Sopivan kokoinen puutarha. Rajatut neliöt ja kasvit ruukuissa. Oi onnea!

Paprikat kelpaisivat jo ruuanlaittoon...?

Tomaatit ovat pieniä ja erittäin raakoja...