torstai 29. maaliskuuta 2012

In the zone

Nyt on sillälailla rapsakka olo, ettei paremmasta väliä. Työpäivä alkoi aamuseitsemältä, ja ennenkuin huomasinkaan, olin viettänyt työpaikalla kymmenen tuntia. Koskapa liikunnasta luisteleminen ei enää kuulu tapoihini, vaihdoin töiden jälkeen jumppavaatteisiin ja päätin yrittää vetää edes pienen treenin.

Salitreenini keskeytyi melkein alkuunsa, kun huomasin, että liikuntakeskukseni teemapäivässä oli mahdollista mitata kehonsa koostumus. Koska mieleni teki iltaherkkuja, ajattelin osallistua mittaukseen. Kenties testitulos hillitsisi himojani, ja jättäisin karkkipussin ostamatta?

Tiesin toki, että huippukuntoon on matkaa. Silti mittaus oli järkytys. Karkit jäivät tosiaankin ostamatta, eikä niitä enää tähän huusholliin tuoda! Testituloksestani suivaantuneena päätin -pienen pukuhuoneessa päästetyn itkun jälkeen- että tämä ei kelpaa. Tästä on matka vain ylöspäin, tai ollakseni tarkka, alaspäin. Painoni ja rasvaprosenttini kun ovat saaneet rehottaa vuosikaudet milloin minkäkin tekosyyn varjolla. Kävelin kolmen varttitunnin matkan kotiin, nappasin koirat hihnan päähän ja jatkoin lenkkiä vielä puolisen tuntia. Auringolla oli oma osansa: olin iloinen, että aurinko paistoi tullessani itku silmässä salilta ulkoilmaan. Hienolla säällä on mahdotonta olla surullinen...

Pääsin kotiin, laitoin ruokaa, kävin suihkussa pesemässä pois päivän pölyt ja surut, ja nyt istun katselemassa taitoluistelun MM-kilpailujen suoraa lähetystä. Hassua, kuinka väsynyt, itkuinenkin päivä voi loppujen lopuksi tuntua hyvältä jälkikäteen. Hyviä päiviä ovat ne, kun tunnen saaneeni paljon aikaan, tehneeni paljon erilaisia asioita ja edistyneeni jollakin tavalla.

Tämän päivän ehdoton edistysaskel oli karmeista mittaustuloksista sisuuntuminen. Hauvanen nukkuu vieressäni ja toinen näköpiirissäni, lattialla pehmeän tyynyn päällä. Nyt on aika ottaa puoli tuntia itselleni, nautiskella ja lekotella sohvalla, kuunnella musiikkeja ja fiilistellä luistelua. Bonne Nuit, vai miten ne tuolla Nizzassa sen sanovat. Ihan sama. :)

Edit: Päivän kruunasi ehdottomasti video, jonka löysin Youtubesta. En yleensä pidä ko. artistin musiikista, en ainakaan niistä biiseistä, jotka ovat päätyneet radiokanavien soittolistoille. Mutta tämän livevedon nähtyäni on kyllä sydän karrella. Silleen haikealla hyvällä tavalla.

Lara Fabian - Je Suis Malade (I'm Sick)

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Terapeuttinen vuodatus

No mutta. Sehän on kevät! Kotipiha alkaa taas näyttää parempaa puoltaan. Lumi ja jää ovat sulaneet juuri ja juuri sen verran, että nurmikon ja pihakivetyksen hahmottaa jo selvästi. Pikkukoira Alma ihmettelee nurmikkoa ja kuivaa maata, kun ei ole vielä koskaan sellaista nähnyt. Hansu ottaa tyynemmin, mutta sekin vaikuttaa iloiselta uuden vuodenajan alkaessa.

I'm only just starting to realise what I've lived without for so many years. Sometimes I can clearly see, where it all went wrong. I became fragile, so much weaker than many. I long for so many things, but it's not in me to make them happen. It's difficult to understand and settle for the cards I was dealt.
You can tell me not to settle for anything less than I want and always aim higher. But haven't I already made myself miserable enough? Would it be more valuable to find my "league" and aim for the best possible inside the box?

It was something a doctor said. I told her I was depressed and frustrated about my non-existent career. Nobody seems to want to hire me, even though I've applied for many different jobs. No interviews. She looked at my medical history and she said... "with your medical condition it's quite an amazing thing that you graduated at all. Not many people (like you) do."

Honestly, that never crossed my mind before. Ever. For the first time in a long time I felt surprised. I like feeling that way, it's like opening a door to a new possibility I never thought existed. Like there's somewhere else to go outside my own head and thoughts I've gone through a million times. But this time the door opened, and there was nothing behind it. I felt (and sort of still feel) like this is the end of the road for me. The last stop. This is as far as I can go, and there's nothing for me out there. Out there, in the world of real people, adults, who have decent jobs and can pay their bills without selling their souls every day.

Tästä tulee ihan hemmetin masentava blogi. Noh. Ainakin siitä tulee näköiseni. Hehheh. Saattaapi olla, että tekstit jäävät verkkoon killumaan omaksi ilokseni tai surukseni, mutta onhan aina mahdollisuus, että pilaan jonkun toisenkin päivän. Kirjoittaminen on joka tapauksessa terapeuttista, ja kenties onkin vain oikein ja kohtuullista, ettei siitä tule koskaan ammattiani. Joten. Ei muuta kuin päänsärkyisiä öitä teille muillekin. Jossain siellä.

lauantai 3. maaliskuuta 2012

Mutta kuka lohduttaisi Nyytiä?

Juupa juu. Sinne viuhahtivat ystävänpäivä ja karkauspäiväkin. Kaksi pahaa yhdessä kuussa, se on liikaa, sanon minä. Näistä selvittiin kuitenkin kosimisitta ja muutenkin ehjin nahoin. Hyvä niin.

Elämä jatkuu tasaisena. Rakkaan H:n kuolemasta kului muutama päivä sitten vuosi umpeen, ja sitä miettiessä on avautunut jonkinlainen oman elämäni aikajana. Vuosi sitten olin onneton. Olin ollut onneton jo hyvän aikaa, kriisissä urani, koulutukseni ja toiveideni sekamelskassa. Toivottoman ja keskiluokkaisen itsesäälini keskeytti H:n kuolema, joka sai elämänhaluni järkkymään pahan kerran. Muistan hautajaiset, muistotilaisuuden, jossa istuin täysin tyhjänä, kuin ontoksi kaiverrettuna. Tiedän, etten ollut ainoa, mutta sillä hetkellä tunsin yksinäisyyteni paremmin kuin koskaan ennen. Tunsin ulkokuoreni, viimeistä hiuskarvaa myöten siloitetun kaupunkilaisneidin. Tunsin sisälläni asuvan raivottaren, joka liekkeihin syttyen huusi oikeutta, vääryyden turhaumaa ja kostoa. Turhaan. Siinä kahvipöydässä yhdessä perheeni kanssa istuessani ajattelin, etten koskaan tässä elämässä ole ollut näin onneton. Tuijotin tyhjiä käsiäni ja vilkaisin silmäkulmastani mustiin puettua seuruetta, joiden surun näin, ymmärsin ja tunsin. Ja ajattelin, ettei ole mitään, mitä voisin tehdä, ei ajatusta, jolla tuskaa saisi kevennettyä. Kuolema katkaisee kaiken, eikä mikään ole sen jälkeen enää samaa. Voin vain istua, ja toivoa että sumu joskus hälvenee, edes väliaikaisesti.

Olen ajatellut, että hyvät ja huonot ajat vuorottelevat itse kunkin elämässä. Mutta kysymysmerkkejä nousee, kun voi rehellisesti katsoa taaksepäin ja huomata, että on kulunut vuosi jos toistakin. Epätoivon ja masennuksen kanssa taistellessa. Kuinka harhaan olen läheisenikin johtanut; jokainen päivä, jokainen viikko on oma kamppailunsa, aina niistä jotenkin selvitään. Sitä eivät muuta satunnaiset hyvät päivät. Alan väsyä jatkuvaan miekkailuun.

Se ei ehkä ole riemukasta luettavaa, mutta se on yhtäkaikki minun elämäni.

Olen kiitollinen niin monesta; perheestäni, lukuisista ystävistäni, ajatustenvaihdosta ja sielujen sympatiasta, jota saan kokea päivittäin. Olen kiitollinen koiristani; noista kahdesta vimpulasta, jotka tuovat hymyn kasvoilleni silloinkin, kun kärsin helvetin tuskia. Tunnen, että ympärilläni on turvaverkko, joka tukee kaikin mahdollisin tavoin, jos jotakin äkkinäistä sattuu. Kuitenkin sisin olemukseni on lujin muurein suojattu, pitkälti peitelty, varmoin lukoin suljettu. Kenties kaikilla on näin? Onko kaikilla myös pakahduttava tarve alkaa elää omaa elämäänsä ja järjestää voimassaoleva maailmanjärjestys uuteen uskoon omalta osaltaan?

Ja taas sitä mennään. Valitukseen, jota en tahtoisi tunnustaa omakseni. Todellisuuspakoiseen vinkunaan, joka ruokkii uhriajattelua eikä johda mihinkään konkreettiseen. Ettenkö sitä tietäisi. Lääkettä nassuun ja toivotaan, että tältäkin helvetin seitsemänneltä kehältä noustaisiin jälleen ...vaikka vain sinne viidennelle.

Edit: Onni on pieni koira (1400 g!), joka kyynelten hetkellä kipuaa puremaan emäntäänsä korvalehdestä. Näin viisas eläin muistuttaa, että aivan nenäni alla on jotain, minkä ihmettelyyn ja ihasteluun en koskaan kyllästy. Rakkaus, joka ei koskaan pääty. Uskolliset ystäväni, pienet ja pippuriset.