sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Myöhästyneet Pyhäinpäivän hajatelmat

           


Ehkä tämä olisi enemmän pyhäinpäivän teemaa, mutta minkäs sille voi, jos ajatukset kasautuvat vasta myöhemmin. Tulin taas ajatelleeksi kuolleitani. Olen luultavasti onnekas tai vain vielä nuorehko, sillä läheisiäni on poistunut vasta muutama.

*J* kuoli syksyllä 2002. Ikävä ja jonkinlainen suru kulkee mukana, vaikka tapahtuneesta on yhdeksän vuotta. Uutisen kuuleminen oli siihenastisen elämäni kamalin hetki, seuranneet tunnit ja viikot elämäni raskaimpia. Tunnemylläkkään ei voi varautua, ja jokaisen on kai jossain vaiheessa opeteltava hyväksymään, ettei tehtyä todellakaan saa tekemättömäksi. Kuoleman ennenaikaisuus ja turhuus suututtavat yhä, mutta raivo haihtuu harakoille: menetys on korvaamaton. *J* olisi nyt kaksikymmentäkuusivuotias. Olen varma, että hän olisi edelleen yksi läheisistä ystävistäni ja olisimme paljon tekemisissä keskenämme. Ajattelen joskus, millainen hän olisi, miltä näyttäisi. Mietin myös, mitä ainoan lapsensa menettänyt äiti tekee, miten voi ja kuinka paljon ikävöi.

*H* kuoli keväällä 2011. Häntä ajattelen usein. Joka kerta pikkuauton nähdessäni, joulua miettiessäni, elämäni tärkeitä ihmisiä muistaessani. Hän oli kaksikymmentäneljävuotias, enkä voi ymmärtää, miksi joku hänenkaltaisensa otettiin pois. Olen oppinut hyväksymään, että jos maailmaa ohjailevat korkeammat voimat, heidän tahtonsa ei aina ole meidän maijameikäläisten käsityskyvyn rajoissa. *H*:n kuolema kuitenkin laittaa miettimään, voiko maailmassa sittenkään olla mitään inhimillistä logiikkaa. Tämä suru ei ole minulle suurin, mutten meinaa pysyä nahoissani sitä ajatellessani. En vieläkään, vaikka yli yhdeksän kuukautta on kulunut. Jossain täällä ovat vanhemmat, jotka valmistavat hirveintä joulua, jonka koskaan ovat voineet kuvitella. Pohdin, onko minulla oikeus tuntea näin ja ottaa omakseni osa suuresta murheesta. En tiedä mistä se johtuu, mutta kuolema on alkanut pelottaa. Kuoleminen ei varsinaisesti pelota, mutta pelottavaa on se, kuinka herkkä ihmiselämä on. Kliseistä, mutta syystä: yhtenä hetkenä kaikki on hyvin, toisena hetkenä läheinen on poissa. Peruuttamattomasti, lopullisesti. Ei viimeisiä sanoja, ei hyvästejä, ei paluuta. *H* ei koskaan enää naura tarttuvaa röhönauruaan meille.

Olen kuvitellut, että löydän usein oikeat sanat ja voin niiden kautta ilmaista sympatiaani, myötäelämistä ja tukeani. Tässä tapauksessa tunnen itseni yksisoluiseksi: Kaikkein mieluiten olisin vaiti, sanomatta sanaakaan. En tunne mitään, mitä *H*:n perhe ei tuntisi satakertaisesti. Ei ole mitään kirjainyhdistelmää, sanoja, jotka auttaisivat, kaikki lauseet ovat epätarkkoja eivätkä kuvaile tunteitani. Miksi minulla on tarve ilmaista itseäni tässä asiassa? Pelkkä katse riittäisi. Veren välityksellä tunnemme toisemme ja nahoissamme, miten käsittämättömän katkeralta tämä kuolema tuntuu.

Tuntuu vaikealta hyväksyä ja päästää menneistä irti. Opeteltava kuitenkin on. Faktaa on se, että suremalla saan varjostettua myös oman ainutkertaisen elämäni, eikä kumpikaan kuolleistani olisi sellaista toivonut. Silti en voi jättää heitä, eivätkä he mielessäni muutu pieniksi tähdiksi taivaalla. Enkeleiksi, kenties. Tiedän, etten ole ainoa, mutta antaisin paljon, rahaa tai vaikka sen kliseisen oikean käteni, jos saisin vielä kerran kertoa, että rakastan heitä. Katsoa silmiin ja hyvästellä.


*H* rakasti Jarkko Martikaisen musiikkia, sanoituksia eritoten. Hautajaisissa kuultiin Myrsky aivan mainion viiltävänä esityksenä. Ohessa toinen suosikkini.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Winds of Change

 Hupsista. On tainnut kulua luvattoman kauan siitä, kun viimeksi sormet juoksivat näppäimistöllä. Yritän tavoittaa sen, mikä on viimeisten v...